#86 Ylpeä

Viime viikon lauantaina tein jotain sellaista, mitä en ollut vielä koskaan elämässäni tehnyt aiemmin. Lähdin koulukisoihin oman hevosen kanssa. Voin kertoa, että vaikka kisoja on tullut kierrettyä jo jonkin verran, ei mikään rata ole tuntunut yhtään niin spesiaalilta kuin tämä rata lauantaina, jonka ratsastin omalla hevosellani. Ensimmäistä kertaa. Hevonen, joka allani oli, oli tietysti rakas punainen ruunani Fani.

Kilpailuihin päätettiin lähteä melko lyhyellä varoitusajalla - ilmoittauduin kisoihin vain muutamaa päivää ennen ilmoittautumisajan umpeutumista. Päätös lähteä kisoihin syntyi edellisviikon reissusta, jonka teimme yhdessä valmentajani kanssa Paimioon Korpimäen Ratsutilalle. Sinne saapui Amerigo-satulamerkin kehittäjä Peter Menet tarkistuttamaan Amerigo-satuloiden istuvuutta, ja Satula.comin Marja toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi varmistamaan uuden satulan istuvuus. Fani käyttäytyi koko reissun ajan niin superhienosti, että päätös lähteä seuraavana viikonloppuna kisoihin syntyi jo kotimatkalla.

Kilpailuista ei valitettavasti ole materiaalia julkaistavaksi, mutta postausta kuvittaa treenikuvat kahden viikon takaisista treeneistä :)

Alunperin olin suunnitellut ratsastavani Wiurilan 1-tason kouluratsastuskilpailuissa luokan He B:0, mutta pohdittuani valmentajan kanssa luokkavalintaa, päädyimme kuitenkin starttamaan heti Helppo A-tasolta, luokasta Helppo A:10 2011. Kyseinen rata on sujuva ja sopii teknisesti meille hyvin. Siinä on paljon sellaisia juttuja jotka ovat meille jo tuttuja ja joita ollaan jo ehditty treeneissäkin harjoitella, kuten lisäykset, keskiaskellajit ja etuosakäännökset. Kipaan luokkamuutoksen tein vain muutamaa tuntia ennen ilmoittautumisajan sulkeutumista joten todella viime tippaan meni kyllä tämän kanssa!

Päätin jo etukäteen, että otan kilpailuihin asenteen "lähdetään treenaamaan valkoisten aitojen sisäpuolelle". Onnistuin ihan uskomattoman hyvin pitämään hermoni kasassa koko kilpailupäivän - en tiedä, onko vuodet tehneet tehtävänsä tässä suhteessa mutta aiemmin olin ihan hirveä jännittäjä kisoissa. Nyt olin oikeasti todella viilipytty koko päivän, eikä minua jännittänyt juurikaan missään kohtaa. En tiedä oliko se sen ansiota että päätin ottaa nämä kilpailut ennemmin treeninä kuin kilpailusuorituksena, mutta luulen, että myös luottamus ja tuntemus omasta hevosesta helpotti jännitystä. Aiemmin olen kuitenkin kisannut aina lainahevosilla.

Matkat sujuivat molempiin suuntiin hyvin, ja allekirjoittanut muisti pakata kaiken olennaisen mukaansa reissuun. Tietynlainen kisafiilis heräsi henkiin oikeastaan siinä kohtaa kun pääsin verryttelemään Fania ulkokentälle. Sellainen hyvä, ehkä vähän odottavakin fiilis. Verryttely venyi ehkä vähän liian pitkäksi, arvioituani verryttelyn tarpeen hieman yläkanttiin ja kisojen aikataulun myöhästyessä hieman. Tämä oli oikeastaan jo vähän odotettavissa, kuitenkin ekat kisat Fanilla ja tavallaan verryttely kisapaikalla on aina hieman erilainen kuin perustreeni kotona. Verryttelyssä en saanut Fania aivan niin hyvin kuulolle kuin olisin halunnut, vaan se jäi vähän pitkäksi ja pohkeen taakse. En kuitenkaan ottanut siitäkään stressiä - me mennään radalle just sellaisina, kuin me nyt ollaan!

Rata ratsastettiin maneesissa joka oli meidän onni. Nimittäin taivas repesi raesateeksi juuri, kun pääsimme odottamaan vuoroamme maneesiin. Fani oli maneesissa aivan tyyni, kun odotimme edellisen suorituksen loppumista. Kun sain luvan siirtyä valkoisten aitojen sisäpuolelle, meni Fani hieman lukkoon. Se nimittäin pysähtyi aivan keskelle rataa ja suorastaan tärisi, ja ääneen pörisi edessä näkyvää ihmismassaa. Taisi siis hieman olla ruunankin muisti ruosteessa, millaista siellä kisapaikalla olikaan... :) Kävimme sitten katsomassa yhdessä jännittävän tuomarinpöydän ja katsomopäädyn, ja pian vihellys jo kuuluikin - saa aloittaa.

Radasta minulla ei ole hirveästi mitään tuuletettavaa - raviohjelma oli ihan ok, etuosakäännökset olivat hitaat, käynti oli jännittynyttä ja laukka olisi saanut pyöriä paremmin. Rikot tulivat toisessa vastalaukassa sekä viimeisessä puolivoltissa, jossa jostain syystä Fani nosti laukan. Muuten rata oli mielestäni tasainen ja ehjä, mutta tosiaan kaikin puolin vähän pohkeen takana ja liikaa alamäkeen. Mutta treenaamaan me lähdettiin, treeniä me saatiin, radasta hengissä selvittiin ja läpikin päästiin! 56,60% on mielestäni ihan ok tulos siihen nähden, miten vähän meillä on oikeasti treeniä takana ja millä tasolla ollaan tällä hetkellä. Tietystikään kilpailuhenkisenä ihmisenä en voi tähän tulokseen olla tyytyväinenkään, mutta siihen olen, että me suoriuduttiin kisoista ja radasta kunnialla.

Parasta koko kisareissussa oli kuitenkin mun ihanan valmentajan kommentit radan jälkeen. Hän on ihminen, joka kehuu hyvin harvoin ja silloin kun hän sanoo hyvä, se on priima. Nähtyään mun radan hän kertoi kuinka mielettömän ylpeä hän on minusta ja Fanista, kuinka hienosti me meidän ekasta radasta ja ekoista kilpailuista selvittiin. Tuli tosi hyvä mieli ja sellainen olo, että me pystytään vielä ihan mihin vaan!

#85 Luksusta arkeen

Pieni blogihiljaisuus on nyt toivon mukaan taaksejäänyttä elämää, kun suurimmat kiireet arjessa on taas hetkeksi selätetty. Tiedossa on postausta mm. meidän kisadebyytistä eiliseltä, joten pysykäähän kuulolla! Palataan kuitenkin hetkeksi kuukauden takaiseen blogivierailuun Veljekset Wahlstenille.

Moni sai lukea jo yhden hehkutuspostaukseni koskien blogivierailua Veljekset Wahlstenilla. Päivä oli aivan mahtava, ja tuolloin saimme tehdä mukavia tuotehankintoja heidän myymälässään. Allekirjoittanut suorastaan ratkesi liitoksistaan, kun myymälä oli pullollaan toinen toistaan upeampia tuotteita eikä valinnanvaikeutta helpottanut se, että moni niistä suorastaan huusi nimeäni. Loppuviimein hipelöityäni tuntikausia tuotteita kypäristä edustusloimiin, päädyin kompromissiin itseni kanssa: hankin kolme tuotetta, joista kaksi tuli puhtaasti järkisyistä meille käyttöön ja kolmas hankittiin sitten enemmänkin ajatuksella "pientä luksusta arkeen". Nyt palataankin näihin tuotteisiin, kun olen päässyt niitä hieman jo testaamaan.

Ensimmäinen tuote, joka oikeasti hyllystä lähti meidän jokapäiväiseen arkikäyttöön oli W-Profilen kylmäyspatjat. Olen jo pitkään tuskaillut Fanin kanssa jalkojen kylmäyksen haastavuudesta, kun F ei suostu seisomaan 10-15 minuuttia paikallaan kylmän veden virratessa jaloissa. Se vihaa vettä, oikeasti. Sitä on äärettömän hankalaa saada kävelemään edes vesilätäköistä. Voitte kuvitella, millaisia meidän pesuhetket pesuboksissa ovat... Mielenkiintoisia! Palatakseni kuitenkin tähän tuotteeseen, W-Profilen kylmäyspatjat ovat olleet aivan mieletön apu ja helpotus jalkojen kylmäykseen!

Kylmäyspatjat pääsivät heti käyttöön ja ovat olleet nyt reilun kuukauden jo käytössä viikottain. Tarrat ovat vahvat ja kestävät, ja niiden avulla patjat saa tosi hyvin pysymään jaloissa paikallaan. Ja mikä kylmäyspatjoissa on mahtavaa on se, että niiden vaikuttaessa jaloissa pystyy itse tekemään kaikkea muuta! Ei enää seisomista vesiboksissa hevosen kanssa vesiletku kädessä. Kuinka kätevää! Ainoa miinus on, etten ostanut näitä heti neljää kappaletta - nyt jalat pitää kylmätä kahdessa erässä joten aikaa menee hieman enemmän. Seuraavana hankintalistalla onkin toinen pari näitä, nämä ovat loistava keino kylmätä jalkoja helposti ja tehokkaasti!

Kylmäyspatjat käytössä treenien jälkeen

Toinen "järkihankinta" Veljekset Wahlstenilta oli FeedXCell-vitamiinivalmiste, jonka päätin hankkia Fanille tukemaan sen elimistöä karvanlähdönaikaan. Syötän melko maltillisesti Fanille mitään vitamiinivalmisteita - joku voisi sanoa, että syötän niitä sille huonosti. Pelkään vitamiinivalmisteiden "lisäaineita" kuten esimerkiksi piilosokereita, joita löytyy yllättävän monesta vitamiinisekoitevalmisteesta. Tämä valmiste kuitenkin vakuutti sen monipuolisesta vitamiinimäärästä sekä siitä, että siinä ei ole mitään ylimääräistä tai sellaista, joka ei hevoselle sopisi. Fani on syönyt FeedXCelliä nyt noin kuukauden ja huomasin, että kahden viikon syötön jälkeen karvanlähtö helpotti sillä lähes kokonaan. En tiedä oliko se kyseisen tuotteen ansiota, mutta se oli ainakin ensimmäinen havainto, jonka tein tuotteen käytön aloittamisen jälkeen. Otan tämän valmisteen varmasti jatkossakin kuuriluontoisesti meille käyttöön, se ei ollut mikään kallis valmiste ja se on perussyöttömäärällä riittoisa.

Sitten päästäänkin siihen tuotteeseen, mikä ei varsinaisesti ollut "järkiostosten listalla" mutta myös hyvin tarpeellinen hankinta. Horse Comfort-tuotesarja on lanseerannut uuden Premium-sarjan, jonka tuotteet olivat Veljekset Wahlstenin myymälässä esillä ja ne iskivätkin minuun heti ensisilmäyksellä. Hetken kierrettyäni myymälässä huomasin silmieni harhailevan ruskeassa huovassa, jossa oli upeat ja näyttävät yksityiskohdat. "Minullahan ei ole vielä ruskeaa huopaa, ja edellisviikolla heitin yhden huovan roskiin sen hajottua lopullisesti..." Pian huomasin vakuuttelevani itseäni siitä, miten tämä huopa kuuluisi minun ostoslistalleni. Ja niin siinä kävi, että kyseinen ruskea Horse Comfort Premium-sarjan koulusatulahuopa lähti matkaani.

Tässä tämä "pahamaineinen" Premium-sarjan esittelypöytä Wahlstenilla, josta tuo ruskea huopa huusi nimeäni ensisilmäyksestä asti... ;) Seuraavaksi meidän ostoslistalla taitaakin olla tuo sininen huopa, sekin on aivan ihana!

Vaikka aluksi päätin, että kyseinen huopa säästetään arkikäytöltä ja pidetään enemmän sellaisena edustushuopana, huomasin pian käyttäväni huopaa päivittäin. Se istuu niin äärettömän hyvin meidän satulassa, että en malttanut laittaa ensimmäisen koeratsastuksen jälkeen sitä enää kaappiin. Siinä on juuri täydellinen leikkaus edessä jotta säälle on tarpeeksi tilaa. Se ei valu eikä liiku ratsastuksen aikana, ja se hengittää hyvin kosteutta lävitseen. Huopa on näyttävä ja on herättänyt huomiota jo nyt - tallikaverini ovat sitä vuorotellen käyneet ihailemassa. Se on ehdottomasti paras huopani niin ulkonäöllisesti kuin muodollisestikin, ja aion kyllä hankkia toisen samanlaisen jossain kohtaa, jotta tämänkin raaskii välillä laittaa pesuun!

Kiitos vielä kerran Veljekset Wahlstenille sekä Siirille, että pääsin mukaan blogivierailulle Lahden myymälään, 

oli ihan mielettömän hieno päivä jota muistelen edelleen hymyssä suin :)

#84 Kiitos että oot mun hevonen

Viimeiset viikot ovat olleet taas tasapainottelua työn ja arjen välillä. Tekemistä on riittänyt aamusta iltaan, ja välillä on ollut niitä päiviä, ettei tallille ole yksinkertaisesti ehtinyt. Ollaan treenattu siis ihan oman jaksamiseni ja ehtimiseni mukaisesti, ei niinkään valmennuksissa mutta omatoimisesti. Kuten olen jo aiemmin täällä kirjoittanut, en ota stressiä Fanin treeneistä tai vapaapäivistä. Tottakai pidän huolen, että se liikkuu säännöllisesti ja saa tarpeeksi treeniä, mutta en ala panikoimaan jos se saa ylimääräisen vapaan väärässä välissä. Sellaista se elämä vaan on, en voi elää pelkästään hevosharrastukselle vaikka joskus niin haluaisinkin. Jollain tämäkin harrastus on rahoitettava, ja töistä sitä rahaa saadaan. Ensi viikolla pitäisi kuitenkin päästä valvovan silmän alle, tarvitsen jonkun tiputtamaan minut pilvilinnoista jotta maanpinnalla voin taas todeta, etten mä niin kauheasti osannutkaan ratsastaa.. :D

Tänään meillä oli Fantsun kanssa ihan mielettömän hyvät treenit. Vaikka heti aamusta alkanut sade laantuikin ennen kun olin lähdössä ratsastamaan, päätin kuitenkin mennä maneesiin treenaamaan. Olen vähän kajahtanut siinä suhteessa, että ratsastan kesälläkin mieluummin maneesissa kuin kentällä. Peilit maneesien seinillä eivät valehtele, niitä kaipaan kentällä ratsastaessani useinkin. Varsinkin yksin ratsastaessani toisinaan on hyvä katsoa peilistä miltä se meno oikeasti näyttää, vaikka se tunne pitääkin olla "hyppysissä". Mutta esimerkiksi muodon kanssa on hyvä toisinaan katsoa peilistä miltä näyttää. Joskus Fanin kanssa tuntuu, että nyt se liikkuu hyvin niska pyöreänä mutta silti tarpeeksi koottuna, ja kun katson peilistä, se onkin niskastaan jännittynyt. Ehkä sitten, kun olen taitavampi, opin paremmin tuntemaan satulaan sen tunteen mutta toistaiseksi ne peilit pitää mut maanpinnalla ;)

Maneesi oli tänään tyhjä ja saimme treenata Fanin kanssa siellä alusta loppuun kahdestaan. On ihanaa, kun voi laittaa radion soimaan ja treenata rauhassa, lauleskellen tuttuja kappaleita samalla. Kun ratsastaa yksin, saa rauhassa keskittyä omiin touhuihin eikä tarvitse varoa tai ihmetellä muiden tekemisiä. Arjen pieniä luksushetkiä siis. Tänään tarkoitus oli treenata fiiliksen mukaan. Aloitin treenit meidän ns. perustyöskentelyllä, annoin Fanin liikkua alkuun pitkällä kaulalla pitäen kuitenkin huolen, että se käyttää selkäänsä. Näin jatkoin kaikissa askellajeissa, varsinkin laukassa sain sen hyvin liikkumaan selkä pyöreänä. Aloitin kootumman treenin käynnissä. Teen monesti käyntityöskentelyn koottu käynti-lisätty käynti siirtymisillä jolla saan Fanin venyttämään askelta ja samalla käyttämään kroppaansa paremmin. Lisäksi sillä saan sen heräteltyä hyvin isompiin vaihteisiin, näiden siirtymisten avulla saan sen herkemmäksi ja viriteltyä hyvin ravi -ja laukkatreeniin.

Tänään ravityöskentelyn jätin suosiolla pienemmälle, sillä halusin testata ja trenata vaihteita laukassa. Sain viime viikonloppuna melkoisia ahaa-elämyksiä laukassa, kun sain oikeasti Fanin laukkaamaan "lapojensa päällä" niin, että se on ihan suora. Periaatteessahan se ei ole koskaan vino kumpaakaan suuntaan - se on juuri niin vino kuin minäkin, mutta laukassa ruuna osaa kyllä säästellä itseään. Fani tykkää liikkua laukassa mieluummin vähän pitkänä ja etupainoisena, kuin ylämäkeen polkien takaa kunnolla mahan alle. Käynnissä ja ravissa Fani kokoaa ja liikkuu ylämäkeen paljon mieluummin kuin laukassa. Olen tehnyt sen kanssa laukassa paljon temmon muutoksia ja ollaan pätkittäin tehty kokoavaa liikettä kohti piruettilaukkaa, jotta se työntäisi enemmän takaa ja muuttaisi painopistettään takajaloille enemmän. Tätä treenataan pätkittäin, mutta koko ajan huomaan laukan laadussa muutoksia parempaan suuntaan.

Tänään onnistuneen laukkatreenin päätteeksi päätin kokeilla hieman temppuja Fanin kanssa, vaikka varsinaisesti näitä me ei vielä treenatakaan. Tiedän kuitenkin Fanin osaavan nämä temput, ja ajattelin, että nyt kun paketti on kunnolla kasassa testataan parit laukanvaihdot. Ensin tein vaihdot joka neljännellä, sitten joka kolmannella, ja kolmannella lävistäjällä huomasin tekeväni parit kakkoset! Vau :) Alkeellisiahan nämä vaihdot vielä ovat, sellaisia "kokeiltiimpahan nyt huvin vuoksi"-juttuja vielä, mutta tuli tosi hyvä mieli. Fani suoritti vaihdot hyvin, se nauttii niistä selkeästi. Vaihtojen jälkeen annoin sen hetken laukata pidemmällä kaulalla kunnes otin loppuun vielä muutaman kokoavan harjoitteen kohti piruettilaukkaa. Toisen kokoamisen kohdalla minulle tuli sellainen olo, että haluaisin kokeilla kääntää. En paljoa, vähän vaan.... Ja kappas, tehtiin puolikas laukkapiruetti! Ohhoh. Näin piruetin peilistä ja se näytti jopa ihan kohtalaiselta, ensimmäiseksi piruetin puolikkaaksi ikinä.  Tähän oli hyvä lopettaa treenit ja loppuun keventelinkin elastisen, kyljistään pehmeän, hyväntuulisen ja pohkeesta kohti tuntumaa liikkuvan ratsuni.

Treenin jälkeen kiitin rakasta treenikaveriani heittäytymällä Fanin kaulalle ja halaamalla sitä varmasti ainakin minuutin ajan. Taustalla radiosta soi Johanna Kurkelan Rakkauslaulu. Havahduin siihen kappaleeseen. Kuiskasin Fanille, vaikka ei meitä kukaan olisi muutenkaan kuullut: "Kiitos että oot mun hevonen." 

kuva: Annika Mäki

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

#83 Jalustin.netin postaushaaste: Pahin tippumiseni

Oletteko jo huomanneet uudistuneen Jalustin.netin vaihtuvat postaushaasteet? Itse en ensimmäisestä postaushaasteesta syttynyt vielä kirjoittamaan, mutta toinen haaste jonka aihe on Pahin tippumiseni, sai minut tarttumaan tuumasta toimeen. Nämä postaushaasteet ovat osa uudistunutta Jalustin.nettiä, käykää ihmeessä tutustumassa sivustoon tarkemmin ja katsomassa mitä kaikkea uutta siellä on!

Olen ollut suhteellisen pitkällä, noin 18 vuotta kestäneellä ratsastusurallani siitä onnekas, etten ole koskaan loukkaantunut pahasti, vaikka satulasta olenkin monesti tippunut. Olen tippunut niin monta kertaa, ettei laskuri ole enää vuosiin pysynyt mukana. Ratsastuskouluvuosina satulasta suistuminen oli toisinaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus oli aikoja, kun satulasta tipuin lähes kuukausittain. Ehkä alkeellisilla ratsastustaidoilla ja vaihtuvilla tuntihevosilla oli osansa asiaan, mutta kyllä sitä vielä kokeneempanakin tuli toisinaan tiputtua ratsastuskoulutunneilla. Onneksi näin vanhemmiten satulasta suistuminen on rajoittunut tähän noin kerran vuodessa tapahtumaan, ja ehkä parempi näin. Lapsena ja nuorena paikat kestivät ihan uskomattomiakin ilmalentoja, mutta luulempa, että nykyään en kestäisi ihan samanlaisia alastuloja yhtä hyvin.

Pahin ja mieleenpainuvin tippumiseni tapahtuikin ratsastuskouluaikoina, jolloin ratsastimme Ypäjän hevosopiston ratsastuskoulussa. Päädyimme aikoinaan Ypäjälle tunneille, kun tuntui, että paikallisissa ratsastuskouluissa meille ei tarjottu tarpeeksi tasokasta opetusta ja hevoset eivät olleet kovinkaan taitavia. Ypäjällä pääsimmekin ratsastamaan taitavampia hevosia ja hyvien opettajien silmien alle. Ratsastuskoulun hevoset pitivät joulun pyhät talvilomaa jolloin tunteja ei ollut, ja joulun jälkeen tunneille palatessamme hevoset olivat selkeästi levänneitä ja virkeitä. Meille oli merkitty ensimmäiselle tunnille joulun jälkeen heti puomi/estetunti, ja minulle hevoseksi Gampare. "Kamuksi" kutsuttu puoliveriruuna oli sopivan kokoinen, kivaliikkeinen hevonen jolla ratsastin aika paljon tunneilla. Kamu oli hyväntuulinen, ja alkuverryttely sujui laukkoihin asti hienosti. Ravien jälkeen tarkoitus oli tehdä pääty-ympyröillä laukkaa puomien yli, ja jatkaa uraa pitkin aina toiseen päätyyn toistaen saman puomitehtävän sielläkin.

En tainnut päästä kuin yhden puomin yli laukassa, kun Gampare onnistui yllättämään minut kiskoen ohjat käsistäni ja heittäytyen iloiseen pukkilaukkaan puomin jälkeen. Olin jo heti ensimmäisessä pukissa pahasti jäljessä liikkeessä, eikä mennyt kuin metri - ehkä puolitoista, niin maistelin jo maneesin hiekkaa. Epäonnekseni satuin tippumaan juuri maneesin päädyssä, törmäten Ypäjähallin puista maneesin seinämää vasten ja lyöden kylkeni lujasti siihen. Huomasin heti ylös noustessani, että ratsastushousuni olivat nirhautuneet lantion kohdalta hieman rikki ja housun välistä pilkisti kipeä, vertavuotava haava. Kävin maneesin vessassa pyyhkimässä paperilla suurimmat hiekat pois, ja sen jälkeen hammasta purren nousin takaisin hevosen selkään.

Tämä kuva on ensimmäisistä keskiviikkokisoista, joihin Kamun kanssa pääsin.

Tunti jatkui kunnialla loppuun asti, ja tunnin jälkeen kiitin hevosta joka oli lopputunnin tehnyt kaikki pyytämäni tehtävät nöyrästi. Vasta oikeastaan kotimatkalla havahduin viiltävään kipuun hengittäessäni. Tuntui kuin joku työntäisi puukolla kylkiluideni väliin aina kun hengitän sisään. Kipu paheni illan aikana, ja seuraavana päivänä kävin koulussa terveydenhoitajan pakeilla. Hän kuunteli keuhkoni ja totesi tunnustelujen jälkeen, että luultavasti alimmat kylkiluuni ovat saaneet osuman - joko murtuman tai hiusmurtuman, ja tämän varmistamiseksi olisi hyvä käydä terveyskeskuksessa niitä näyttämässä. En kuitenkaan moiseen suostunut, olin teinivuosina todella lääkärikammoinen ja totesin itsekseni, että vaikka ne murtuneet olisivatkin, ei niille mitään voisi tehdä enkä sitä paitsi halunnut saada ratsastuskieltoa. Tuolloin kun viikon kohokohdat olivat ratsastuspäivät tietysti! Vanhempani eivät olisi antaneet minun ratsastaa, mikäli olisivat tienneet kylkiluideni olevan mahdollisesti murtuneet, joten päätin olla kertomatte heille asiasta.

Seuraavalla viikolla meillä oli jälleen estetunti, ja tällä kertaa hevoseksi minulle oli merkitty suomenhevosruuna Esko. Ratsastaminen teki tuolloin todella kipeää - voitte vaan kuvitella, luultavasti murtuneilla kylkiluilla. Eskolla oli vielä muistaakseni suomenhevoseksi aika isot liikkeet ja ravi varsinkin oli vaikea istua. Edellistunnin tippuminen oli säikäyttänyt minut myös henkisesti, ja muutenkin hieman arkana hyppääjänä Esko huomasi oman jännitykseni heti tunnin alusta alkaen. Ja niin siinä sitten kävi, että heti ensimmäisellä esteellä Esko nakkasi minut ristikon toiselle puolen ja totesi, että hyppää yksinäsi. Voitte vaan kuvitella, mitä kipeät kylkiluuni tästä tuumasivat ja pystyinkö jatkamaan ratsastusta tämän välikohtauksen jälkeen. Noh, kotona oli sitten pakko kertoa äidille mitä oli tapahtunut ja ratsastuskieltoahan sieltä tuli. Lääkäriin en edelleenkään suostunut ja taisinpahan pari päivää kiukutella asiasta muutenkin kotona :D

Toinen hevonen jolla menin Ypäjän aikoina paljon oli Oopium, vanhempi puoliveriruuna.

Voi noita aikoja! Tulipahan tätä postausta kirjoittaessani selattua vanhojen hevosystävien kuvia ja muisteltua ratsastuskouluaikoja samalla. Vaikka noina vuosina mietti, että tekisi mitä vaan että saisi oman hevosen eikä tarvitsisi ratsastaa ratsastuskoulun hevosilla, näin jälkikäteen ajateltuna en vaihtaisi näitä vuosia mihinkään. Nämä olivat todella opettavia ja ihania vuosia, joista on jäljellä paljon ihania muistoja joita nyt muistellaan hymyillen ja välillä nauraenkin! Nykyään tippumisia ja läheltäpiti-tilanteita sattuu Fanin kanssa onneksi harvemmin, ja isommat estehyppelyt olemme jättäneet nuoremmille, rohkeammille ja ehjemmille :)

Lukijat - haluatteko kuulla lisää tarinoita menneistä edesottamuksistani hevosharrastuksen parissa? Sana on vapaa! Voin toteuttaa tarin

Tässä kuvassa olen vuonna 2006 estekisoissa. Nuorempana olin aika tavalla rohkeampi hyppääjä kuin nykyään - nyt pienet pystytkin tuntuvat toisinaan kerrostalojen kokoisilta... :D