torstai 19. maaliskuuta 2020

Fanin muistolle


Fan
12.3.2001-12.3.2020

kuva: Roosa Tanhuanpää Photography

Kirjoitin tämän tekstin suurimmilta osin ennen kuin Fanista aika jätti. 
Tiesin, että hyvästien jälkeen ei tuskan keskellä löydy enää sanoja. 
Ei niitä meinaa löytyä nytkään. Tänään on viikko tapahtuneesta ja suurin tuska on ehkä
väistänyt ihan vaan sen verran, että pystyy hengittämään, ja julkaisemaan tämän muistokirjoituksen.

Fanin muistolle

Loppuvuodesta 2014 selasin hevostalli.nettiä, kun ilmoitus "Opetusmestari" pomppasi silmilleni. En ollut oikeastaan ajatellut vielä ostavani hevosta, mutta joku siinä ilmoituksessa oli, kun tuli sellainen jännä olo. Pitäiskö kuitenkin? Vastasin ilmoitukseen, ja siitä lähti tapahtumaketju, joka päättyi siihen, että loppiaisena 2015 allekirjoitin kauppakirjat ensimmäisestä omasta hevosestani, jota Faniksi kutsuttiin. Kotiin hänet haettiin helmikuun ensimmäisenä päivänä 2015. Silloin satoi räntää ja keli oli synkkä, mutta allekirjoittanut säteili kuin Naantalin aurinko. 

En voi sanoa, että oltiin "match made in heaven" heti ensimetreiltä Fanin kanssa, oikeastaan kaikkea muuta. Olin palannut vasta hiljan parin vuoden tauon jälkeen ratsastusharrastuksen pariin ja loukannut selkäni juuri Fanin oston aikoihin. Perunasäkki hevosen selässä olisi luultavasti istunut nätimmin, kuin minä ensimmäisinä kuukausina. Ensimmäiset kuukaudet Fani vähät välitti minusta, eikä juuri antanut armoa tuoreelle hevosenomistajalle, että olisi edes ollut mitenkään erityisen vieraskorea. Rutiinien kautta arki alkoi rullata ja vaikka ensimmäisenä vuonna oli paljon vastoinkäymisiä, ehkäpä juuri siksi kiinnyin siihen niin kovasti. Ja se kiintyi minuun, kun sama tyyppi tuli päivästä toiseen hoitamaan.

Vuosien saatossa me kuitenkin hitsauduttiin yhteen, meistä tuli tiimi. Sellainen erottoman pari, joka kesti kolhut ja vastaiskut. Ja kyllähän ne vuodet meitä välillä naamaan löikin, ja kovaa. Yleensä eri aikaan - jos Fani oli kunnossa, kuten esimerkiksi kesällä 2018, niin eikös mulla terveys silloin pettänyt. Ja sitten taas toisinpäin, yleensä aina silloin, kun meinasi innostua että tästä se taas lähtee... Mutta kaikki ne vaikeatkin ajat me selvittiin yhdessä, ja nostettiin toinen toisemme pohjalta takaisin. Ne hetket oli hienoja, kun ratsastin jotain vaikeaa tehtävää ja mietin, että me ei oltais vielä vuosi sitten pystytty tähän. Nyt pystytään eikä tää edes ole vaikeaa enää. Joskus pari onnenkyyneltäkin tuli, viimeisimmät viimeisellä ratsastuskerralla, kun tehtiin sarjavaihdot joka kolmella. Ei me kumpikaan sellaisia osattu tehdä, kokeiltiin vaan. Yhdessä nekin oli mahdollista, uskottiin toisiimme ja se riitti.

Upeinta meidän matkalla on ollutkin nähdä se muutos, niin hevosessa kuin ennenkaikkea itsessässään. Joskus näin jossain sellaisen mietelauseen joka osui, "It´s amazing how far you are willing to go, when someone believes in you". Vuosien varrella mukaan on tarttunut upeita ihmisiä, jotka on uskoneet meihin. Kiitos, kun olette vaikeina hetkinä valaneet uskoa muhun ja pysyneet mukana, vaikka aina ei ookaan ollut pelkkää kivaa. Tiedätte kyllä sanomattakin, ketä tarkoitan tässä. Luulen, että Fani uskoi itseensä aina ja tiesi olevansa paras kaikista - se vaan vei vuosia, että myös minä aloin uskoa itseeni ja sitä kautta myös meihin.

Kun tiesin, miten tässä tulisi käymään, ensimmäiset fiilikset oli järjettömän surun lisäksi katkeruus. Tuntui, että kaikki loppuu kesken. Me ei koskaan päästy näyttämään sitä osaamista, mitä kotona tehtiin. Ei päästy starttamaan ensimmäistä kansallista vaativaa, ei aluemestaruuksiin, ei sitä eikä tätä. Hetken surtuani tajusin, tai paremminkin muistin, mitä kaikkea me ollaankaan yhdessä ehditty kokea. Lista on loputon siitä, mitä tein "ekaa kertaa" Fanin kanssa. Se opetti minulle kaiken sen, mitä osaan nyt. Aika loppui kesken, mutta olisi sitä aikaa voinut olla paljon vähemmänkin. Kaikki ne viisi vuotta olivat ihan hemmetin onnellisia vuosia. Kiitollinen olen jokaisesta päivästä, jotka sain täydellisen punaisen tyypin kanssa viettää.

Suurin kiitos kuuluu siis Fanille. Kiitos, että tulit elämääni ja teit siitä monin tavoin niin paljon onnellisempaa kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Olemassaolollasi toteutit niin monta unelmaa, etten usko, että ilman sinua niitä koskaan olisin toteuttanut. Opetit minulle kaiken - kärsivällisyyden, herkkyyden, hauskuuden, mutta ennenkaikkea opetit miltä tuntuu saada pyytteettömän eläimen rakkaus ja luottamus.  Ei varmasti tule tänä vuonna päivääkään, ettenkö kaipaisi tai muistelisi sinua.  

kuva: Roosa Tanhuanpää Photography