#62 Life begins at the end of your comfort zone

Jotkut tarkkasilmäiset saattoivat huomata pienen blogin hiljentymisen tässä joulukuussa. Tarkoitus oli tehdä joulukuusta entistä aktiivisempi blogin saralla, mutta kuinkas kävikään. Suurimmat pahoitteluni siitä, rakkaat lukijat. Onneksi monet muut blogit ovat viihdyttäneet teitä hienoilla joulukalentereillaan, joten toivottavasti emme ole loistaneet poissaolollamme pahemmin :)

Hiljaisuuteni syy on ollut järjetön kiire ja väsymys. Työkuvioni ovat hieman muuttuneet ja teen tällä hetkellä niin paljon töitä, että olen todella uupunut illalla kotiin päästyäni. Tykkään työnteosta ja työstäni todella paljon, mutta työmääräni on lisääntynyt lyhyessä ajassa niin paljon, etten ole vielä päässyt kunnolla työrytmiin mukaan. Käyn vähän ylikierroksilla töissä koko ajan, ja kotiin lähdettyäni huomaan että olen aivan uupunut, siis rättipoikkiväsynyt. Sitten tottakai pitää mennä Fani hoitamaan tallille, ja äkkiä huomaan kellon olevan kahdeksan illalla. Perheelle ja parisuhteellekin pitää antaa aikaa, joten ne menevät valitettavasti blogin ohi tärkeysjärjestyksessä. Huolestuttavaa olisi, jos ei menisi.

Olen tietyllä tapaa tunnebloggaaja. En bloggaa siksi, että muut saisivat luettavaa tai että koska pitäisi kirjoittaa postauksia. Kirjoitan blogia silloin kun siltä tuntuu, kun tulee inspiraatio tai ajatus siitä mitä kirjoitan. Sain eilen koirien kanssa iltalenkillä ajatuksen tästä postauksesta, ja se on siitä asti pyörinyt mielessä. Toivottavasti tämä tietyllä tapaa fiilispohjainen kirjoittaminen välittyy teille lukijoillekin. En tee tätä pakosta tai tarpeesta, vaan halusta kirjoittaa ja jakaa ajatuksia meidän elämästä teidän kanssanne. Jos minulla ei ole aikaa, halua tai inspiraatiota, en kirjoita, mutta lupaan, että aina kun sellaista on, kirjoitan! :)

Tallipaikan vaihtumisen myötä oma fiilis koko hevosharrastuksesta on parantunut pienen valovuoden verran, kuten jo aiemmin olen täällä maininnut. On todella motivoivaa, kun auttamassa on rautainen ammattilainen joka kädestä pitäen neuvoo ja opastaa. Halu oppia paremmaksi ratsastajaksi, paremmaksi hevosenkäsittelijäksi ja paremmaksi hevosenomistajaksi on suunnattoman kova. Samalla päätään esiin nostaa kuitenkin se yksi luonteenpiirre, jonka yritän pitää hevosharrastuksessani aina poissa mahdollisimman pitkään: Liiallinen täydellisyydentavoittelu. Kun mikään ei riitä. Onneksi valmentajani on myös minun mental trainer - hän pitää huolen, etten vaadi itseltäni tai hevoseltani sellaista, johon emme ole vielä valmiita ja pakottaa minut myös tekemään virheitä, koska niistähän me opimme. Siitä että korjaamme virheemme!

Viime viikkojen aikana olen joutunut myöntämään itselleni sen karun faktan, että meillä on nyt vaikeampaa kuin koskaan ennen, kaikesta avusta huolimatta. Onhan se ihan totta, että Fani on minua osaavampi ja sitä vartenhan sen itselleni ostin - opetusmestariksi, nostamaan minut täältä puska ö-tasolta takaisin radoille. On kuitenkin myönnettävä, että lähes puolen vuoden mittainen sairastelukierre näkyy myös Fanissa. Jos oma kuntoni on romahtanut, niin on myös Fanin. Sen lihaksisto on heikko, se ei jaksa kantaa itseään tasapainossa pitkiä aikoja ja kun sillä on vaikeaa, se yrittää päästä tilanteesta pois. Kun meitä on kaksi, samassa tilanteessa, samassa fiiliksessä, on soppa valmis.

Viime viikon valmennus kiteytti meidän ongelmat kyllä niin hyvin, että ei ollut kyllä allekirjoittaneella itku kaukana. Kun meillä molemmilla, niin minulla kuin Fanilla, on vaikeaa, ei yhteistyömme pelaa millään tasolla. Hevonen näyttää keskisormea, minä tihrustan itkua ja turhaudun. 20 minuutin tappelun jälkeen valmentajani lopulta kysyi, että haluanko että hän nousee kyytiin. Ja hän nousi. Ja hevonen liikkui ja toimi, teki töitä hyvällä fiiliksellä. Joku varmaan kuvittelee, että olen tästä maani myynyt, lannistunut tai laittamassa hevostani myyntiin ja ostamassa itselleni helppoa puskatätiratsua. Turha luulo! Onneksi olen ihminen, joka vain sisuuntuu entisestään vastoinkäymisistä. Tästä ei ole kuin suunta ylöspäin, eikä oloni ole ollenkaan voimaton, kun ympärilläni on niin mahtava tukiverkosto. Ei sen pidäkään olla helppoa tai mukavaa. Hiki, kipu ja kyyneleet on vaan todisteita siitä että tapahtuu muutosta, kehittymistä :)  

Kuva lainattu täältä