#86 Ylpeä

Viime viikon lauantaina tein jotain sellaista, mitä en ollut vielä koskaan elämässäni tehnyt aiemmin. Lähdin koulukisoihin oman hevosen kanssa. Voin kertoa, että vaikka kisoja on tullut kierrettyä jo jonkin verran, ei mikään rata ole tuntunut yhtään niin spesiaalilta kuin tämä rata lauantaina, jonka ratsastin omalla hevosellani. Ensimmäistä kertaa. Hevonen, joka allani oli, oli tietysti rakas punainen ruunani Fani.

Kilpailuihin päätettiin lähteä melko lyhyellä varoitusajalla - ilmoittauduin kisoihin vain muutamaa päivää ennen ilmoittautumisajan umpeutumista. Päätös lähteä kisoihin syntyi edellisviikon reissusta, jonka teimme yhdessä valmentajani kanssa Paimioon Korpimäen Ratsutilalle. Sinne saapui Amerigo-satulamerkin kehittäjä Peter Menet tarkistuttamaan Amerigo-satuloiden istuvuutta, ja Satula.comin Marja toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi varmistamaan uuden satulan istuvuus. Fani käyttäytyi koko reissun ajan niin superhienosti, että päätös lähteä seuraavana viikonloppuna kisoihin syntyi jo kotimatkalla.

Kilpailuista ei valitettavasti ole materiaalia julkaistavaksi, mutta postausta kuvittaa treenikuvat kahden viikon takaisista treeneistä :)

Alunperin olin suunnitellut ratsastavani Wiurilan 1-tason kouluratsastuskilpailuissa luokan He B:0, mutta pohdittuani valmentajan kanssa luokkavalintaa, päädyimme kuitenkin starttamaan heti Helppo A-tasolta, luokasta Helppo A:10 2011. Kyseinen rata on sujuva ja sopii teknisesti meille hyvin. Siinä on paljon sellaisia juttuja jotka ovat meille jo tuttuja ja joita ollaan jo ehditty treeneissäkin harjoitella, kuten lisäykset, keskiaskellajit ja etuosakäännökset. Kipaan luokkamuutoksen tein vain muutamaa tuntia ennen ilmoittautumisajan sulkeutumista joten todella viime tippaan meni kyllä tämän kanssa!

Päätin jo etukäteen, että otan kilpailuihin asenteen "lähdetään treenaamaan valkoisten aitojen sisäpuolelle". Onnistuin ihan uskomattoman hyvin pitämään hermoni kasassa koko kilpailupäivän - en tiedä, onko vuodet tehneet tehtävänsä tässä suhteessa mutta aiemmin olin ihan hirveä jännittäjä kisoissa. Nyt olin oikeasti todella viilipytty koko päivän, eikä minua jännittänyt juurikaan missään kohtaa. En tiedä oliko se sen ansiota että päätin ottaa nämä kilpailut ennemmin treeninä kuin kilpailusuorituksena, mutta luulen, että myös luottamus ja tuntemus omasta hevosesta helpotti jännitystä. Aiemmin olen kuitenkin kisannut aina lainahevosilla.

Matkat sujuivat molempiin suuntiin hyvin, ja allekirjoittanut muisti pakata kaiken olennaisen mukaansa reissuun. Tietynlainen kisafiilis heräsi henkiin oikeastaan siinä kohtaa kun pääsin verryttelemään Fania ulkokentälle. Sellainen hyvä, ehkä vähän odottavakin fiilis. Verryttely venyi ehkä vähän liian pitkäksi, arvioituani verryttelyn tarpeen hieman yläkanttiin ja kisojen aikataulun myöhästyessä hieman. Tämä oli oikeastaan jo vähän odotettavissa, kuitenkin ekat kisat Fanilla ja tavallaan verryttely kisapaikalla on aina hieman erilainen kuin perustreeni kotona. Verryttelyssä en saanut Fania aivan niin hyvin kuulolle kuin olisin halunnut, vaan se jäi vähän pitkäksi ja pohkeen taakse. En kuitenkaan ottanut siitäkään stressiä - me mennään radalle just sellaisina, kuin me nyt ollaan!

Rata ratsastettiin maneesissa joka oli meidän onni. Nimittäin taivas repesi raesateeksi juuri, kun pääsimme odottamaan vuoroamme maneesiin. Fani oli maneesissa aivan tyyni, kun odotimme edellisen suorituksen loppumista. Kun sain luvan siirtyä valkoisten aitojen sisäpuolelle, meni Fani hieman lukkoon. Se nimittäin pysähtyi aivan keskelle rataa ja suorastaan tärisi, ja ääneen pörisi edessä näkyvää ihmismassaa. Taisi siis hieman olla ruunankin muisti ruosteessa, millaista siellä kisapaikalla olikaan... :) Kävimme sitten katsomassa yhdessä jännittävän tuomarinpöydän ja katsomopäädyn, ja pian vihellys jo kuuluikin - saa aloittaa.

Radasta minulla ei ole hirveästi mitään tuuletettavaa - raviohjelma oli ihan ok, etuosakäännökset olivat hitaat, käynti oli jännittynyttä ja laukka olisi saanut pyöriä paremmin. Rikot tulivat toisessa vastalaukassa sekä viimeisessä puolivoltissa, jossa jostain syystä Fani nosti laukan. Muuten rata oli mielestäni tasainen ja ehjä, mutta tosiaan kaikin puolin vähän pohkeen takana ja liikaa alamäkeen. Mutta treenaamaan me lähdettiin, treeniä me saatiin, radasta hengissä selvittiin ja läpikin päästiin! 56,60% on mielestäni ihan ok tulos siihen nähden, miten vähän meillä on oikeasti treeniä takana ja millä tasolla ollaan tällä hetkellä. Tietystikään kilpailuhenkisenä ihmisenä en voi tähän tulokseen olla tyytyväinenkään, mutta siihen olen, että me suoriuduttiin kisoista ja radasta kunnialla.

Parasta koko kisareissussa oli kuitenkin mun ihanan valmentajan kommentit radan jälkeen. Hän on ihminen, joka kehuu hyvin harvoin ja silloin kun hän sanoo hyvä, se on priima. Nähtyään mun radan hän kertoi kuinka mielettömän ylpeä hän on minusta ja Fanista, kuinka hienosti me meidän ekasta radasta ja ekoista kilpailuista selvittiin. Tuli tosi hyvä mieli ja sellainen olo, että me pystytään vielä ihan mihin vaan!