#45 Ongelmia korvien välissä

Kirjaimellisesti. Siis omistajalla. ei hevosella (luojan kiitos).

Hevosella menee toistaiseksi hieman paremmin kuin omistajallaan. Ei se ihan oireeton vieläkään ole - vaikka pääsääntöisesti meidän treenit ovat lähteneet käyntiin hyvällä draivilla, tulee ajoittain hetkiä joissa Fani reagoi sille omituisilla tavoilla. Se protestoi, mitä se normaalisti tekee vain silloin kun annan sille epäselviä apuja tai en osaa ratsastaa sitä oikein. En varmasti osaa nytkään, mutta protestointi on selkeästi merkki myös jostain muusta, kireistä paikoista tai kivusta. Tässä tapauksessa epäilen, että pitkä sairasloma on tehnyt jumeja sen kroppaan. Onneksi ensi viikolla siihen saadaan helpotusta, kun eläinlääkärimme suosittelema hevoshieroja tulee käsittelemään Fanin.

Hieronnan tarpeessa olisi myös omistaja/ratsastaja/kaiken tämän huvin rahoittaja, jonka niskat ovat tällä viikolla kärsineet äärettömän kireää olotilaa. Pää on särkenyt jo puolessa välissä työpäivää, buranan voimalla on kipu hellittänyt mutta olo on silti pökkelö koko päivän. Mutta siihenkin on luvassa pian helpotusta, kun neljännesvuosisadan ylittäneenä saan (toivon mukaan lahjaksi) uuden sängyn ja uudet tyynyt sinne. Simply as that.

Mutta se, mihin en ole vielä helpotusta löytänyt, on se mitä tapahtuu kirjaimellisesti korvieni välissä. Ajatusten maailmassa, aivojen syöverissä. Olen kärsinyt aina tietynlaista yliajattelemisen tautia. Olen ihminen, joka miettii liikaa ennenkuin tekee, ja se vaikuttaa hirveästi suorituksiini myös ratsailla. Vanhemmiten itsesuojeluvaistoni on kasvanut pienen vuoren verran, ja yksi syy miksi Fani meille ostettiin oli sen kiltti ja rauhallinen luonne - minun vuorekseni. Turvallinen, vankka, horjumaton vuoreni. Mutta mitä pitää tehdä sitten kun se vuori alkaakin horjua?

Fani on sekoitus trakehneria, täysiveriverta sekä holsteinia. Se on kiltti, äärettömän kiltti, mutta terävä ja hyvin arvonsa tunteva hevonen. Se ei ole sellainen perusruuna jolle "kaikki käy", vaan se tietää rajansa ja on äärimmäisen herkkä reagoimaan kaikkeen. En ole aiemmin ikinä tavannut ruunaa, joka ilmoittaa satulahuopansa olevan satulan alla rytyssä, mutta Fani ilmoittaa. Ja se ilmoittaa sen heiluttelemalla päätään, jumittamalla keskellä maneesia tai mitä se sillä hetkellä keksiikään tehdä. Ei auta kuin tulla alas selästä, sovittaa paketti selkään uudestaan ja kokeilla, joko nyt mentäisiin. Tallinomistaja kerran sanoikin, että Fani on kyllä sellainen herkkisruuna, puhui kyllä ihan totta.

Kaiken sairastelun ja sairaslomailun aikana olen oppinut tuntemaan ruunani paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olen oppinut tunnistamaan sen ilmeistä ja eleistä paljon, ja voin sanoa, että alan tuntemaan sen jo kuin omat taskuni. Meillä on ne omat jutut, pienet jutut joita me tehdään päivittäin. Namihetket, rapsutteluhetket, treenihetket, hengailuhetket. Ne on niitä meidän omia juttuja joita me tehdään Fanin kanssa päivittäin.

Mutta myös Fani on oppinut tuntemaan minut, kaikkine vahvuuksineni ja heikkouksineni. Se on oppinut huomaamaan, että asetan tiettyjä rajoja jotka ovat sen parhaaksi mutta joita sen tulee noudattaa, päivittäin. Meillä ei selkäännoustessa oteta askeltakaan, ei riehuta liinan päässä eikä norkoilla karsinanovelta viereiseen karsinaan. Ne on niitä asettamiani sääntöjä, niitä minun vahvuuksiani, rajoja rakkaalle ystävälleni.

Fani on kuitenkin oppinut heikkouteni myös. Se on huomannut, kuinka jännitän sen reaktioita ratsastaessa, miten se reagoi apuihini ja miten se liikkuu. Kuinka jännitän, miten sen jalka kestää treeniä ja kuinka varon ratsastamasta tiukkoja käännöksiä. Se on oppinut huomaamaan kropastani ja sen jännittyneisyydestä, miten yliajattelen koko ajan sen selässä. Ja se reagoi, niinkuin hevosen kuuluukin reagoida. Ei rajusti, mutta tarpeeksi jotta se saa itseluottamukseni pohjamutiin.

Valmentajani eilisessä valmennuksessa kiteytti meidän ongelmat hienosti tunnin aikana kutakuinkin näin:

"Teillä on kaikki oikein hyvin, kun lakkaat miettimästä mitä voi tapahtua, jännittämästä reaktioita joita et edes tiedä tuleeko. Keskity tekemiseen, ratsasta hevosta miettimättä sen historiaa tai taustoja.

Anna sille tilaa liikkua, nauti ratsastamisesta, elä sen kanssa siinä hetkessä!"

Onneksi meillä on mahtava valmentaja, joka kasvattaa itseluottamukseni takaisin joka kerta kun astelee maneesiin. Ja samalla kun hän kasvattaa omaa itseluottamusta, hän kasvattaa sitä myös hevoselle. Ikäänkuin hän kertoisi Fanille joka kerta, että luota meihin, kyllä sä voit tehdä näitä juttuja ja kaikki on hyvin. Nyt voi tuntua vaikealta mutta kyllä se siitä helpottaa. Ja Fani antaa aina niillä tunneilla itsestään sataprosenttia, niinkuin minäkin. 

Eilen maneesista talliin palasi korvista hännänpäähän märkä hevonen, punaposkinen ja hikinen ratsastaja ja kaksi onnellista, itseensä tyytyväistä persoonaa jotka puhalsivat yhteen hiileen ja rakensivat yhteistä luottamusta. Kyllä me tästä yhdessä selvitään. 

 

#44 Mitä se vaatii, että unelmista tulee totta?

Lyhyesti ja ytimekkäästi voisin vastata: pirusti töitä. Ajattelin kuitenkin avata tätä hieman.

Sain inspiraation tähän postaukseen Ruuhkavuosiratsastajan blogista, kun hän kirjoitti aiheesta joka on minuakin mietityttänyt monesti ja sivuutti samalla aihettani. Olen suunnitellut jo aiemmin kirjoittavani tällaisen omatarina-tyyppisen postauksen aiheesta mutta postauksen toteutus on odottanut sopivaa mielentilaa ja inspiraatiota. Nyt sen kuitenkin sain, ja aion kertoa teille minun näkökulmastani, mitä se vaatii että unelmat toteutuu.

Olen ollut aina vähän hemmoteltu lapsi. Sellainen, joka ei joutunut kovasti taistelemaan tai tekemään töitä asioiden eteen. Joo, jouduttiin me siivoamaan kerran viikossa huoneemme ja käyttämään koiraa ulkona, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna me päästiin siskoni kanssa aina aika helpolla kaikessa. Rahaa saatiin kun tarvittiin, vaatteita shoppailtiin usein ja käytiin ulkomaanmatkoilla. Elämä oli tosi helppoa lapsena. Ei tarvinnut murehtia että riittääkö rahat, kun vanhemmat maksoivat kaiken. Vanhemmat ajoivat uusilla autoilla ja asuttiin lähes kartanon kokoisessa talossa. Kaverit oli kateellisia kun meillä oli poreallas. Minulle se oli arkipäivää silloin, että illalla voi pulahtaa poreisiin rentoutumaan. Voi että, joskus kaipaan noita aikoja.

No yhtä asiaa meille ei ostettu, se oli oma hevonen. Ei ostettu, vaikka käytettiin siskon kanssa kaikki mahdolliset keinot huutoraivareista kiristyksen kautta itkukohtauksiin että oltaisiin saatu vanhempien päät käännettyä. Ei hyvällä, ei pahalla, ei ostettu. Koin mieletöntä epäoikeudenmukaisuutta, kun ratsastuskaverit saivat omia hevosia ja pääsivät valmentautumaan ja kilpailemaan. Vanhemmat eivät vuosienkaan jälkeen taipuneet ja jo nuorena päätin, että tavoittelen ja elän elämääni kohti yhtä unelmaa - omaa hevosta. Tietysti nuorena asiaa katsoi vaaleanpunaisten linssien läpi sokeana ja tietämättömänä elämän todellisia prioriteetteja, mutta unelma on silti säilynyt läpi vuosien.

Kun muutin pois lapsuudenkodista, arki oli tosi rankkaa. Todellisuus iski vasten kasvoja kun vanhempien kukkaro ja täysinäinen jääkaappi ei ollutkaan enää arkipäivää, vaan piti itse selviytyä ja hankkia tienestinsä, ruokaa jääkaappiin ja rahaa laskuihin. Silloin sain käyttööni suhteilla kivoja hevosia, pääsin treenaamaan ja kilpailemaan, ja silloin jo tiesin että tää on mun juttu. Pitkät päivät kisareissuissa, illat valmennuksissa ja tallilla, hevosenhajuiset vaatteet eteisessä.

Jossain kohtaa opiskeluiden ja töiden ohella ratsastus alkoi käymään voimille. Tuntui, että joutui joka aamu pakottamaan itsensä ylös sängystä kun oli niin poikki edellisestä päivästä. Rahat oli tiukilla (ja toisinaan lähes loppu), työ -ja koulupäivät venyivät helposti kymmenen tuntisiksi, henkisesti olin aika poikki. Oli pakko sanoa stoppi harrastukselle, sille asialle mitä eniten maailmassa rakastin. Muistan silloin itkeneeni ääneen että voi video kun voittaisi lotossa, niin en menisi enää koskaan kouluun tai töihin, ja ratsastaisin loppuelämäni vaan. Kornia sanoa näin, mutta onneksi en voittanut.

Vuodet vierivät ja elämä tasoittui. Opin jopa hetkellisesti elämään ilman rakasta hevosharrastusta. Täytin tosin elämäni siinä kohtaa pienemmillä nelijalkaisilla ja kasvatustoiminnalla (lue siitä lisää täältä). Olen aina ollut sellainen ihminen, ketä ei vaan viihdy neljän seinän sisällä villasukkia kutoen. Ehkä senkin aika tulee vielä joskus, sitä odotellessa. Valmistuin korkeakoulusta ja sain vakituisen työpaikan. Hetken oli vähän helpompi hengittää.

Elämä muuttui taas kerta heitolla, kun tapasin elämäni rakkauden. Siis sen kaksijalkaisen rakkauden, jonka kanssa arki helpottui kovasti ja elämään tuli aivan uutta sisältöä, sellaista mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Pikku hiljaa ajatus hevosten pariin palaamisesta hiipui mieleeni, ja ihana mieheni kannusti minua tekemään niin. Ihana Mikko, joka on kannustanut minua niin etten tiedä onko ketään ikinä ennen kannustanut ja rohkaissut minua niin paljoa.

Ei aikaakaan, kun ajoimme katsomaan ensimmäistä kertaa tulevaa omaa hevostani Tuusulaan. Muistan kuinka liikuttunut olin jo menomatkalla pelkästä ajatuksesta. Vuodet vierivät mielessäni ja muistelin niitä hetkiä, kun luulin ettei tää elämä helpota ikinä. Kuinka se oma hevonen tuntui välillä niin kaukaiselta ajatukselta että usko unelmaani oli vähällä hiipua. Mutta ne vuodet, ne vaikeat vuodet olivat työtä unelman eteen. Niinä vuosina keräsin rahaa, tein paljon töitä, säästin ja kituutin, että unelmasta joskus tulisi totta.

Ja niin siinä kävi, 1.2.2015 pienen tytön unelmasta tuli ison tytön toteutunut unelma. Se tuntui vähintään yhtä hyvältä kuin voittaa lotossa, ehkä paremmaltakin. Kun on tehnyt kovasti töitä unelmiensa eteen, ja se unelma vihdoin toteutuu. Kun sai laittaa oman allekirjoituksen kauppakirjoihin, taluttaa hevosen kuljetuskoppiin ja todeta, että siellä se nyt on, mun oma hevonen.

Ei elämä helpoksi tai ruusuilla tanssimiseksi hevosen omistamisen myötä muuttunut, päin vastoin. Meillä kun ensimmäinen puoli vuotta oli oikeastaan enemmän tai vähemmän sairastelua ja isoja eläinlääkärilaskuja. Murhetta ja huolta rakkaasta ystävästä. Vasta-alkanutta hevosenomistajaa koeteltiin ja tietotaitoa piti kerryttää tehokkaasti. Kertaakaan en silti ole miettinyt että olisiko elämä ollut helpompaa tai parempaa ilman Fania. Tiedän ettei ole. Se on ollut unelmieni täyttymys kaikkine ongelmineen, ja on sitä edelleen. Joka päivä kun saan kääntää auton nokan kohti tallia, pieni hymy puskee huulille. Tämä on sitä toteutunutta unelmaa.

Hymyilytti silloinkin, kun oli vähän rankkaa (kuva kesältä)!

#43 Myynnissä Albion estesatula

Myydään vanhempi Albionin estesatula. 

Ollut MW leveällä hevosella, istuin 17".

Hyvä säkätila ja hyvin tilaa lavoille sekä selkärangalle. Ollut isolapaisen, korkeasäkäisen pvn 2. satulana. 

Pieniä käytönjälkiä tullut, mutta nahka ehjä ja satula kaikinpuolin siisti. Toppaukset ja vastinhihnat hyvässä kunnossa.

Satulaa saa noutaa sovitukseen Paimio/Turku/Loimaa-akselilla, en postita sovitukseen. 

HP. 350 €.

#42 Valoa tunnelin päässä

Maanantaina nousin ensimmäistä kertaa vatsahaavalääkityksen aloittamisen jälkeen Fanin selkään. Tallille päästyäni vastassa minua oli hyväntuulinen ja yleisilmeeltään iloinen hevonen, ja aiemmin tuntemani jännitys ja ahdistus olivat poissa. Jotenkin oli sellainen olo että tänään on hyvä päivä :) Ja kuinka oikeassa olinkaan!

Alkukäyntien jälkeen otin ohjat, ja kappas hevonen ei jumittanut enää yhtään ja aiemmin ratsastamani "löysä makkara" oli vaihtunut kouluhevoseen! Ei tietoakaan happamasta ilmeestä, vatsan jännittämisestä tai stoppailusta. Hevonen jatkoi kävelyään letkeästi ja teki kiltisti ja pienin avuin kaiken mitä siltä pyysin. Ja kun käyntiä oli aikamme ratsastettu, pyysin varovasti Fanin raviin. Pelkkä maiskutus riitti ja hevonen lähti lennokkaasti pitkän sivun alusta raviin.

Ja voi vitsi millaista ravia se esittikään! Sellaista keskiravia että allekirjoittaneella oli vaikeuksia pysyä kyydissä. Oli tässä parin kuukauden tauon aikana ehtinyt unohtua miltä Fanin ravi tuntuikaan istua ;) Loppuaika ratsastuksesta menikin sitten ruunan rauhoittelemisessa, se on omasta mielestään elämänsä kunnossa ja valmis treenaamaan. Se esitteli minulle tylsyyksissään kaikkea piaffesta sulkuihin :D Mutta hyvältä se tuntui ratsastaa, ja selkeästi raspauskin tuli oikeaan saumaan sillä hevonen oli nyt tosi tyytyväinen suustaan. Taipui ja asettui hyvin. Reagoi erinomaisesti. Vau.

Eilen jatkoin varovasti siitä mihin maanantaina jäätiin, maneesimme uutta pohjaa tunnustellen. Fani oli selkeästi päässyt työnteon makuun, sillä alkukäyntien jälkeen se kävi paikoitellen jopa vähän kuumana eikä olisi malttanut kävellä enää ollenkaan! Virtaa ja energiaa siis selkeästi riittäisi nyt treenaukseen ja loma on tehnyt sille hyvää. Päätinkin tehdä sen kanssa loivia väistöjä ja sulkuja, jotta se saisi vähän aivoilleen tekemistä. Fani esittelikin sellaisia sulkuja ettei ole tainnut vielä minun aikana kertaakaan esittää!

Ehkä nyt uskaltaa jo hengittää.
Näkyy valoa tunnelin päässä.

 

#41 Terveisiä Ruotsista

Nyt on viikonlopun mittainen Ruotsin reissu tehty, ja ompa ihanaa olla taas kotona! Lähdettiin tosiaan perjantaina iltalaivalla kohti Tukholmaa, yö vietettiin laivassa ja lauantaina aamusta mentiin hotellille aamupalalle ja saatiin huoneet. Molemmat päivät (lauantai ja sunnuntai) käytiin shoppailemassa ja kiertelemässä Tukholmassa, ja iltapäivät katsottiin Suomi-Ruotsi maaottelua Olympiastadionilla. Oli kyllä todella mielenkiintoista seurata yleisurheilua katsomosta, näin ensikertalaisena innostuin varsinkin pitkän matkan juoksuista sekä kävelystä, ja seiväshypystä! Eilen illalla laiva lähti Tukholmasta ja saapui tänään aamulla Turkuun. Tällainen mukava viikonloppureissu siis loistavassa seurassa, kiva pieni irtiotto arjesta! :)

Sillä välin kun itse olin reissussa, ihanat tallikaverit ja tallinomistaja huolehtivat Fanin lääkityksestä ja kävelytyksestä. Meillä on tallilla ihan mahtava porukka ja hyvä yhteishenki, autetaan vuoroin toisiamme hevostemme kanssa ja näin yleensä aina saa itsekin apua kun sitä tarvitsee. Tallilta ei ainakaan kuulunut mitään huonoa eli ilmeisesti kaikki on ollut ihan hyvin, ja tänään pääsen itsekin sitten Fania moikkaamaan ja viemään tuliaiset kun kerkeän :) Tarkoitus olisi nousta Fanin selkään ja kokeilla miltä hevonen tuntuu nyt selästä käsin, pitäkää peukkuja!

Tukholmasta löytyi tottakai myös muutama hevostarvikeliike, mihin oli ehdottomasti päästävä! Hööks tuli tsekattua tietysti, mutta sieltä ei mukaan tarttunut mitään. Oikeastaan siellä oli aika samanhintaista tavaraa kuin Suomessakin, tietysti vähän halvempaa mutta ei niin merkittävästi että olisin lähtenyt mitään erityistä sieltä ostamaan. Muutama ostos tuli kuitenkin tehtyä toisesta hevostarvikeliikkeestä.

Fani sai uuden Schockemöhlen tummansinisen riimun. Oikeastaan lähinnä siksi ettei meillä vielä tummansinistä riimua ollut ja kun tuo nykyinen päässä oleva jostain syystä hieman kuluttaa sen karvoja korvien takaa. Tämä merkkiriimu on vuorattu pehmeällä sisäkankaalla ja on käsiin niin pehmeä, että tämä tuskin kuluttaa herkkäihoisen Fanin karvoja. Siinä on kivat yksityiskohdat olematta siltikään mitenkään "överi", vaan mielestäni juuri sellainen tyylikkään hillitty perusriimu josta itse tykkään.

Toinen ostos oli uudet mustat koulusuojat Fanille. Fanilla ei vielä mustia suojia entuudestaan ollutkaan, ja nämä ihanat sisältä pehmeällä teddykarvalla vuoratut suojat lähes huusivat minua ostamaan ne! Päälipuoli on nahkaa ja tarrat ovat todella napakan tuntuiset. Toivottavasti ovat hyvät ja kestävät käytössä! Näihin pitää tietysti löytää vielä mätsäävät bootsit Suomesta, joten sellaiset ovatkin sitten seuraavana hankintalistalla ;)

Aurinkoista viikonalkua kaikille! :)

#40 Elämää vatsahaavahevosen kanssa

Viimeksi kuin kirjoitin samanlaista postausta lopputalvesta (tällöin tosin otsikolla Elämää vatsahaavadiagnoosin jälkeen), oli tilanne meillä huomattavasti parempi kuin nyt. Fani oli tuolloin kuitenkin ollut pääsääntöisesti hyvä ratsastaa, eikä muita ongelmia ollut taustalla hevosen vatsahaavan lisäksi. Nyt kirjoittaessani tätä postausta ei tulevaisuus avaudu vielä kertoakseen miten tästä jatketaan, enkä pessimistisen luonteeni takia halua lähteä piirtelemään pilvilinnoja tai toisaalta maalailemaan pirujakaan vielä seinille. Kuitenkin fakta on nyt se, että hevosta kuntoutetaan kahdesta eri vaivasta, vatsahaavasta sekä oikean etujalan vammasta, se on menettänyt sairaslomansa aikana lihaksia ja sen kunto on heikentynyt. Tiedossa on siis pitkä syksy ja talvi hevosen kuntouttamisessa.

Fani aloitti jo viime viikolla Antepsinin syömisen kahdesti päivässä, mutta sain vasta eilen sille omepratzol-kuurin eläinlääkäriltä. Tuttu ja turvallinen Peptizole astui taas siis mukaan meidän päivärutiineihin. Eilen Fani oli vatsastaan silminnähden kipeä, harjatessani ja tunnustellessani sen kylkiä ja vatsaa se kääntyi minua kohti, luimisti korviaan ja kerran jopa naksautti hampaitaan varoitukseksi. Ei siis epäilystäkään siitä, etteikö hevosen vatsa olisi kipeä.

Kaikki liikunta Fanin kanssa on rajoittunut maksimissaan puolen tunnin mittaisiin kävelylenkkeihin taluttaen. Luulen, että se on vähän kyllästynyt jo pelkkään hengailuun. Se on viisas eläin, ja tiedän sen kaipaavan aivotyötä ja treeniä. Sellaista se ei valitettavasti hetkeen vielä saa. Kävelytän sitä loppuviikon, ja viikonloppuna se saa vähän vapaata kun lähdetään Mikon kanssa pienelle viikonloppureissulle Ruotsiin. Ensi viikolla jos vatsa alkaa olemaan parempi, nousen luultavasti kyytiin tunnustelemaan miltä hevonen tuntuu. Vatsahaavalääkkeenhän pitäisi alkaa viimeistään viidentenä hoitopäivänä vaikuttamaan, joten ensi viikolla pitäisi kivun ja oireiden olla jo helpottanut.

Olen ollut myös valmentajani kanssa jutuissa, että hän kokeilisi Fania jossain kohtaa että miltä se hänestä tuntuu. Tulevaa syksyä ja talvea ajatellen olen miettinyt, että jatkossa olisi hyvä jos hän tai joku muu ammattilainen ratsastaisi Fania säännöllisen epäsäännöllisesti oman valmentautumiseni ohella. Mitään haittaa siitä ei ainakaan olisi, että joku minua paljon taitavampi istuisi sen kyytiin ja ratsastaisi kunnolla läpi, ja muistuttelisi mieleen niitä vaikeampia liikkeitä joita itse sen kanssa en vielä treenaa.

Ruokinta-asiat ovat olleet myös pöydällä viimepäivät, ja tarkoitus olisi siihen myös tehdä muutoksia. Olen testannut miten Fanille maistuvat Greenline ja Racingin Selected, ja kumpikin maistui sille hyvin. Nämä ovat sellaisia rehuja pellavan ohella joita toivoisin sen ruokavalioon lisättävän. Luultavasti otan myös vanhan tutun Hippolaxin mukaan sen ruokavalioon, öljyä lisätään sen mukaan jos energiantarve kasvaa. Mysli pysyy sen täysrehuna luultavasti jatkossakin. Tarkoitus olisi saada hiilihydraatit ja tärkkelys mahdollisimman alhaisiksi, ja hyviä raaka-aineita tilalle niin, että hevosen suolisto toimisi mahdollisimman hyvin ja se saisi myös jotain mistä kasvattaa massaa itseensä. Fanin ongelmahan on ollut kautta aikojen se, ettei se tunnu saavan lihaa itseensä tarpeeksi. Sitten kun kuntoutus alkaa olemaan siinä vaiheessa että aletaan rakentamaan kuntoa ja lihaksia, on hyvä huolehtia että hevonen saa ruokavaliosta tarpeeksi niitä aineksia joita se tarvitsee massankasvatukseen.

#39 Alamäki jatkuu vaan

Syvä huokaus. 

Mistä alottaisin teille kertomaan?

Fanin jalka on parantunut hyvin, paremmin ja nopeammin kuin oletin sen paranevan. Se on pysynyt viileänä ja kuivana kävelylenkeistä huolimatta, ja tuntuu kestävän kävelyä hyvin. Ollaan otettu silti tosi rauhallisesti, ettei tule turhaa takapakkia. Fani pääsi viime viikolla takaisin tarhaamaan rakkaan tarhakaverinsa kanssa, ja piristyi silmissä. Hevonen tuntuu olevan muutenkin virkeä ja letkeä, enkä ole huomannut jalassa mitään erityistä jäykkyyttä. Lihaksia sillä on lähtenyt tosi paljon erityisesti selästä ja takaosasta, onhan se seissyt yli kaksi kuukautta liikkumatta, ja se näkyy kyllä sen kropassa. Valitettavasti. Iso työ on siis vielä edessä päin, kun aletaan kasvattamaan kuntoa ja lihaksia takaisin. Kun päästäisiin sinne asti ensin...

Nousin ensimmäistä kertaa Fanin kyytiin viime viikolla juteltuani Fania hoitaneen eläinlääkärin kanssa, ja saatuani luvan aloittaa kävelytyksen selästä käsin. Fiilikset oli korkealla - hevonen oli ollut suorastaan riemuissaan pelkistä talutuskävelylenkeistä ja ajattelin, että Fani saa hieman aivotyöskentelyä jos otan selästä käsin käyntiä. Hevonen käveli rennon letkeästi ympäri pihapiiriä ja minä olin onnellinen - kahden kuukauden jälkeen oman hevosen selkään nousu tuntui kuin kotiin olisi palannut pitkän reissun jälkeen.

Alamäki alkoi jossain kohtaa viikkoa kun tajusin, ettei Fani ole oma itsensä. Kun yritin ratsastaessa kerätä ohjia ja hakea tuntumaa, hevonen muuttui ja tuntui, kuin olisin ratsastanut suossa. Fanin ilme oli hapan, se ei halunnut edetä, eikä halunnut tuntumaa. Kun annoin ohjan vapaaksi hevonen lähti kävelemään rennosti korvat hörössä eteenpäin. Silloin minuun iski flashback keväältä ja tiesin heti mistä on kyse. Hevosen vatsa on kipeä taas.

Tiedossahan se oli, että Metacam-kuuri ei tee hyvää vatsalle, varsinkaan sellaiselle joka oli keväällä vielä vuotanut haavoista. Jotenkin vaan toivoin, että Peptizolen ja Antepsinin syöttö samanaikaisesti Metacamin kanssa olisi pitänyt vatsan kunnossa. Ja niin toivoi eläinlääkärikin. Väärässä oltiin.

Olo on tosi turhautunut ja turta, väsyttää. Takki ja kukkaro alkavat olemaan tyhjiä. Yritän kerätä voimia ja jaksamista Fanin kanssa vietetystä ajasta ja muistellen hyvin menneitä treenejä. Kun tuo maailman suloisin otus työntää turpansa taskuuni ja hamuaa nameja, hamuaa hiuksiani kun harjaan sen jalkoja, katsoo ilmeellä josta tiedän - se rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Yleensä päivät menevät murehtiessa, kunnes pääsen tallille. Tarhoille päästyäni minua on vastassa iloisesti hörisevä Fani, ja sillä sekunnilla unohdan murheeni. Illalla sänkyyn mennessä ne palaavat taas.

Mutta ei - en vaihtaisi päivääkään pois vaikka rankkaa onkin ollut. Ja rankkaa on edelleen, tulee varmasti olemaan vielä tovi. Tiedän ja toivon että tästä vielä noustaan, vaikka alamäki onkin ollut pitkä ja pohja tuntuu loputtomalta. Koitan pitää lipun korkealla ja miettiä, että kyllä me täältä noustaan ja näytetään mihin me pystytään. Onni on maailman ihanin mies joka jaksaa tukea minua, sisko ja ystävät joka jaksavat kuunnella vuoroin itkuani ja vuoroin nauruani, ihana tallinomistaja joka auttaa meitä kaikilla tavoin ja ymmärtää tuskani, tallikaverit joilta saan parasta mahdollista vertaistukea sekä tietysti täydellinen Fani, jonka vuoksi kerään itseni joka aamu, pystytän kaatuneet seinät uudelleen ja jaksan seuraavaan päivään. Jonka vuoksi menisin vaikka kuuhun ja takaisin.

Kiitos että olette olemassa <3

Kiitos että olet olemassa <3

#38 Sukujuurilla

Eräänä päivänä havahduin siihen faktaan, etten juurikaan tunne Fanin sukujuuria. Olen hevosihmisenä sen verran noviisi ja ummikko, etten juurikaan tunne puoliveristen ratsujen sukutauluja tai linjoja. Suomenhevosten sukulinjat ovat itselläni olleet aina enemmän suurennuslasin alla, koska olen ennen Fania ratsastanut paljon suomenhevosia ja sitä kautta ovat tulleet suvutkin tutuiksi. Fanihan on alkujaan tuotu Virosta joten sen sukulinjat vievät luonnollisesti Viroon. En myöskään Fania ostaessani tutustunut sen sukutauluun juurikaan. Olikin siis korkea aika ottaa Internetin ihmeellinen maailma haltuun ja alkaa etsiä tietoa Fanin sukujuurista.

Ilokseni sain huomata, että joitain tietoja oli yllättävän helppo löytää ja yksi niistä oli Fanin isä. Fanin isä on Liettuassa syntynyt, Virossa ikuisen jalostusoikeuden saanut holsteinori Favoritas. Löytämäni tietojen mukaan se on 165 cm korkea, vuonna 1991 syntynyt ori. Yllätyin positiivisesti huomattuani, että sillä on useita jälkeläisiä myös Suomessa.

Kuva lainattu täältä: http://www.estsporthorse.ee/?id=391

En löytänyt orin kilpailutuloksia, mutta onnekseni yhden ratsastusvideon löysin. Tämä ori ei itsessään minua hirveästi sykähdytä, ehkä siksi että on selkeästi esteori, ja jos nyt haaveilisin varsasta, sillä olisi ehdottomasti kouluori isänä ;) Täältä sekä täältä löydät lisää tietoa tästä orista.

Fanin emä on trakehnertamma Etheli, joka on syntynyt Virossa. Fanin herkkä luonne selittyy sen trakehner-verestä, Etheli on trakehner ja Ethelin isä Helenikos XX onkin jo täysiverinen eli Fanin herkkä ja toisinaan jopa temperamenttinen luonne selittyy sillä. Ethelillä on kolme varsaa Suomessa, joista löytyikin ihan kivasti tietoa, kuvia ja kisatuloksia. Näistä esille pomppasi ensimmäisenä ruuna Andalus, joka on kilpaillut Suomessa 120-130 luokkia. Kovin estepainotteista tuntuisi siis nämä emän jälkeläiset olevan, olenkohan vahingossa ostanut estehevosen? ;) Tässä on jotain samaa näköä selkeästi kuin Fanissa!

Toinen Ethelin varsoista joka jäi sukututkimusta tehdessä positiivisesti mieleeni on Kartaago, viime vuonna Virosta Suomeen tuotu ruuna. Youtubesta löytyi video siitä, ja täytyy sanoa, että tämä ruuna muistutti sekä liikkeiltään, liikeradoiltaan että olemukseltaan hirmuisesti velipuoltansa Fania! :)

Kaiken tutkinnan keskellä löysin myös Fanin itsensä Viron heppajärjestelmästä. Sieltä löytyikin vallan mielenkiintoista tietoa Fanin kilpailutuloksista asuessaan Virossa. Fanihan oli vasta 8 vuotias saapuessaan Suomeen, joten se on kerennyt kilpailemaan jo synnyinmaassaan. Tulosten mukaan Fani on kilpaillut 110-120 luokkia Virossa 6. ja 7.-vuotiskausillaan, joten kyllä siinäkin sitä "estehevosen vikaa" taitaa vähän olla ;) Täältä löydät Fanin kilpailutiedot Viron järjestelmästä.

Hirveästi en muuta löytänyt tietoa Fanin sukujuurista, hevoset ovat vanhoja sen sukupuussa ja niinä aikoina kun nämä hevoset ovat olleet käyttöikäisiä ei Internet ole ollut vielä niin yleinen kuin nykyään että kaikki tulokset sieltä löytyisivät. Oli kuitenkin mielenkiintoista löytää tietoa edes vanhemmista ja Suomessa asuvista sisaruksista, tietää taas pikkuisen enemmän omasta hevosesta tätäkin kautta :)