#47 Ethän sä ikinä kadota tuote katsetta?

Viime viikko oli henkisesti todella raskas itselleni. Keskiviikon klinikkareissu jännitti oikeastaan jo edellisestä viikonlopusta asti. Jotenkin taas onnistuin pitkittämään klinikalle menoa niin pitkälle kuin pystyin, koska aina se on yhtä stressaavaa, niin minulle kuin hevosellekin. Ja jotenkin haluaa aina uskoa että se vatsa on ihan kunnossa, ja ettei halua "turhaan" paastota hevosta jos sieltä ei mitään löydykään. No, ainakin voin sen nyt ääneen sanoa, että tälläkään kertaa Fani ei turhaan paastonnut.

Löydökset mahasta olivat hyviä ja toisaalta erittäin huonoja. Hyvä uutinen oli se, että omepratzolin syöttö vatsahaavaoireiden alettua ilman tähystämistä ei ollut turhaa - vatsassa oli ollut vuotavia haavoja. Hyvä uutinen oli myös se, että haavat eivät vuotaneet tähystyshetkellä eli lääke oli alkanut puremaan niihin. Huono uutinen oli kuitenkin se, että vatsassa oli selkeästi nähtävillä useita kymmeniä kraatereita ja umpeutuneita haavoja, joista vatsa oli vuotanut. Näistä merkittävä osa on tullut edellisen tähystyksen jälkeen, eli haavoja on kesän ja alkusyksyn aikana tullut lisää hoidoista huolimatta. Fani on syönyt tähystysten välissä lähes 2,5 kuukautta omepratzolia, joten luonnollisesti olin hyvin järkyttynyt mahan tilanteesta klinikalla.

Toivon ja jaksan uskoa siihen, että uusien haavojen syntyyn on vaikuttanut tämä kesän huono tuuri, kun Fani loukkaantui laitumella. Senhän johdosta sen hankoside oli ottanut osumaa oikeasta etujalasta ja se söi pitkän Metacam kuurin seisten monta viikkoa koppilevossa ja sairastarhassa. Metacam, kuten kaikki muutkin kipulääkkeet, ovat hyvin huono yhdistelmä vatsahaavaherkän hevosen kanssa. Siksihän Fani söi omepratzolia kipulääkkeen kanssa samaan aikaan. Lisäksi hevosella oli varmasti stressiä, kun se siirrettiin yhtäkkiä kaverin luota laitumelta yksin tarhaan ja kaverit saivat jäädä laitumelle. Stressi ja kipulääke ovat siis luultavasti yhdessä olleet avaintekijä uusien vatsahaavojen syntymiselle.

Tottakai se masentaa, kun tuntuu että annat kaikkesi ja yrität tehdä hevosesi elämänlaadusta mahdollisimman hyvää ja stressivapaata. Kyllä sitä tuli keskiviikkoiltana itkettyä melkein silmät päästäni, kun mietin miten tästä taas selvitään. Ja eläinlääkärin realistiset kommentit siitä, tuleeko hevosesta vielä kilparatsua, saivat minut pohtimaan tulevaisuutta. Jos vatsahaava on kroonistunut, kestääkö hevonen kilpailumatkoja, valmentautumista tai vaihtuvia ympäristöjä? Kestääkö Fani stressaavia tilanteita? Ensimmäistä kertaa pöydällä punnitaan myös rahatilanne - en olisi ikinä uskonut montako tuhatta euroa joudun laittamaan ensimmäisen puolen vuoden aikana hevoseni sairasteluihin. Tämä on ollut ihan uskomattoman kallista touhua!

Kaiken tämän oman pääni sisällä tapahtuvat myllerryksen lisäksi tuntuu, että jokaisella meitä vähänkään tuntevalla tuntuu olevan oma mielipiteensä kerrottavana. Olen kiitollinen että ympärilläni on meistä välittäviä ihmisiä, jotka ovat aidosti huolissaan miten meidän käy, mutta olkaa kilttejä, pitäkää mielipiteenne päänne sisällä. Olen ensimmäistä kertaa ollut niin väsynyt ja stressaantunut, että olen meinannut pillahtaa itkuun jokaisesta kommentista joka koskee hevostani tai sen hyvinvointia. Joskus hyvälläkin sanottu kommentti voi tuntua pahalta, kun se sanotaan väärään aikaan väärässä paikassa.

Asiaa reilun viikon pohtineena olen tehnyt joitain päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Vaikka tiedossa on pitkä lääkekuuri, lisää lepoa ja satulan pölyttämistä tallikaapissa, päätös tuntuu oikealta. Kun katson Fanin silmiin, näen siellä sen saman palon jonka näin jo heti ensimmäisenä päivänä kun se tuli meille. Eilen kuiskasin tallissa Fanille: "älä kadota koskaan tuota katsetta", niin kauan kun sillä on se, tiedän ettei se ole luovuttanut.