#83 Jalustin.netin postaushaaste: Pahin tippumiseni

Oletteko jo huomanneet uudistuneen Jalustin.netin vaihtuvat postaushaasteet? Itse en ensimmäisestä postaushaasteesta syttynyt vielä kirjoittamaan, mutta toinen haaste jonka aihe on Pahin tippumiseni, sai minut tarttumaan tuumasta toimeen. Nämä postaushaasteet ovat osa uudistunutta Jalustin.nettiä, käykää ihmeessä tutustumassa sivustoon tarkemmin ja katsomassa mitä kaikkea uutta siellä on!

Olen ollut suhteellisen pitkällä, noin 18 vuotta kestäneellä ratsastusurallani siitä onnekas, etten ole koskaan loukkaantunut pahasti, vaikka satulasta olenkin monesti tippunut. Olen tippunut niin monta kertaa, ettei laskuri ole enää vuosiin pysynyt mukana. Ratsastuskouluvuosina satulasta suistuminen oli toisinaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus oli aikoja, kun satulasta tipuin lähes kuukausittain. Ehkä alkeellisilla ratsastustaidoilla ja vaihtuvilla tuntihevosilla oli osansa asiaan, mutta kyllä sitä vielä kokeneempanakin tuli toisinaan tiputtua ratsastuskoulutunneilla. Onneksi näin vanhemmiten satulasta suistuminen on rajoittunut tähän noin kerran vuodessa tapahtumaan, ja ehkä parempi näin. Lapsena ja nuorena paikat kestivät ihan uskomattomiakin ilmalentoja, mutta luulempa, että nykyään en kestäisi ihan samanlaisia alastuloja yhtä hyvin.

Pahin ja mieleenpainuvin tippumiseni tapahtuikin ratsastuskouluaikoina, jolloin ratsastimme Ypäjän hevosopiston ratsastuskoulussa. Päädyimme aikoinaan Ypäjälle tunneille, kun tuntui, että paikallisissa ratsastuskouluissa meille ei tarjottu tarpeeksi tasokasta opetusta ja hevoset eivät olleet kovinkaan taitavia. Ypäjällä pääsimmekin ratsastamaan taitavampia hevosia ja hyvien opettajien silmien alle. Ratsastuskoulun hevoset pitivät joulun pyhät talvilomaa jolloin tunteja ei ollut, ja joulun jälkeen tunneille palatessamme hevoset olivat selkeästi levänneitä ja virkeitä. Meille oli merkitty ensimmäiselle tunnille joulun jälkeen heti puomi/estetunti, ja minulle hevoseksi Gampare. "Kamuksi" kutsuttu puoliveriruuna oli sopivan kokoinen, kivaliikkeinen hevonen jolla ratsastin aika paljon tunneilla. Kamu oli hyväntuulinen, ja alkuverryttely sujui laukkoihin asti hienosti. Ravien jälkeen tarkoitus oli tehdä pääty-ympyröillä laukkaa puomien yli, ja jatkaa uraa pitkin aina toiseen päätyyn toistaen saman puomitehtävän sielläkin.

En tainnut päästä kuin yhden puomin yli laukassa, kun Gampare onnistui yllättämään minut kiskoen ohjat käsistäni ja heittäytyen iloiseen pukkilaukkaan puomin jälkeen. Olin jo heti ensimmäisessä pukissa pahasti jäljessä liikkeessä, eikä mennyt kuin metri - ehkä puolitoista, niin maistelin jo maneesin hiekkaa. Epäonnekseni satuin tippumaan juuri maneesin päädyssä, törmäten Ypäjähallin puista maneesin seinämää vasten ja lyöden kylkeni lujasti siihen. Huomasin heti ylös noustessani, että ratsastushousuni olivat nirhautuneet lantion kohdalta hieman rikki ja housun välistä pilkisti kipeä, vertavuotava haava. Kävin maneesin vessassa pyyhkimässä paperilla suurimmat hiekat pois, ja sen jälkeen hammasta purren nousin takaisin hevosen selkään.

Tämä kuva on ensimmäisistä keskiviikkokisoista, joihin Kamun kanssa pääsin.

Tunti jatkui kunnialla loppuun asti, ja tunnin jälkeen kiitin hevosta joka oli lopputunnin tehnyt kaikki pyytämäni tehtävät nöyrästi. Vasta oikeastaan kotimatkalla havahduin viiltävään kipuun hengittäessäni. Tuntui kuin joku työntäisi puukolla kylkiluideni väliin aina kun hengitän sisään. Kipu paheni illan aikana, ja seuraavana päivänä kävin koulussa terveydenhoitajan pakeilla. Hän kuunteli keuhkoni ja totesi tunnustelujen jälkeen, että luultavasti alimmat kylkiluuni ovat saaneet osuman - joko murtuman tai hiusmurtuman, ja tämän varmistamiseksi olisi hyvä käydä terveyskeskuksessa niitä näyttämässä. En kuitenkaan moiseen suostunut, olin teinivuosina todella lääkärikammoinen ja totesin itsekseni, että vaikka ne murtuneet olisivatkin, ei niille mitään voisi tehdä enkä sitä paitsi halunnut saada ratsastuskieltoa. Tuolloin kun viikon kohokohdat olivat ratsastuspäivät tietysti! Vanhempani eivät olisi antaneet minun ratsastaa, mikäli olisivat tienneet kylkiluideni olevan mahdollisesti murtuneet, joten päätin olla kertomatte heille asiasta.

Seuraavalla viikolla meillä oli jälleen estetunti, ja tällä kertaa hevoseksi minulle oli merkitty suomenhevosruuna Esko. Ratsastaminen teki tuolloin todella kipeää - voitte vaan kuvitella, luultavasti murtuneilla kylkiluilla. Eskolla oli vielä muistaakseni suomenhevoseksi aika isot liikkeet ja ravi varsinkin oli vaikea istua. Edellistunnin tippuminen oli säikäyttänyt minut myös henkisesti, ja muutenkin hieman arkana hyppääjänä Esko huomasi oman jännitykseni heti tunnin alusta alkaen. Ja niin siinä sitten kävi, että heti ensimmäisellä esteellä Esko nakkasi minut ristikon toiselle puolen ja totesi, että hyppää yksinäsi. Voitte vaan kuvitella, mitä kipeät kylkiluuni tästä tuumasivat ja pystyinkö jatkamaan ratsastusta tämän välikohtauksen jälkeen. Noh, kotona oli sitten pakko kertoa äidille mitä oli tapahtunut ja ratsastuskieltoahan sieltä tuli. Lääkäriin en edelleenkään suostunut ja taisinpahan pari päivää kiukutella asiasta muutenkin kotona :D

Toinen hevonen jolla menin Ypäjän aikoina paljon oli Oopium, vanhempi puoliveriruuna.

Voi noita aikoja! Tulipahan tätä postausta kirjoittaessani selattua vanhojen hevosystävien kuvia ja muisteltua ratsastuskouluaikoja samalla. Vaikka noina vuosina mietti, että tekisi mitä vaan että saisi oman hevosen eikä tarvitsisi ratsastaa ratsastuskoulun hevosilla, näin jälkikäteen ajateltuna en vaihtaisi näitä vuosia mihinkään. Nämä olivat todella opettavia ja ihania vuosia, joista on jäljellä paljon ihania muistoja joita nyt muistellaan hymyillen ja välillä nauraenkin! Nykyään tippumisia ja läheltäpiti-tilanteita sattuu Fanin kanssa onneksi harvemmin, ja isommat estehyppelyt olemme jättäneet nuoremmille, rohkeammille ja ehjemmille :)

Lukijat - haluatteko kuulla lisää tarinoita menneistä edesottamuksistani hevosharrastuksen parissa? Sana on vapaa! Voin toteuttaa tarin

Tässä kuvassa olen vuonna 2006 estekisoissa. Nuorempana olin aika tavalla rohkeampi hyppääjä kuin nykyään - nyt pienet pystytkin tuntuvat toisinaan kerrostalojen kokoisilta... :D