#39 Alamäki jatkuu vaan

Syvä huokaus. 

Mistä alottaisin teille kertomaan?

Fanin jalka on parantunut hyvin, paremmin ja nopeammin kuin oletin sen paranevan. Se on pysynyt viileänä ja kuivana kävelylenkeistä huolimatta, ja tuntuu kestävän kävelyä hyvin. Ollaan otettu silti tosi rauhallisesti, ettei tule turhaa takapakkia. Fani pääsi viime viikolla takaisin tarhaamaan rakkaan tarhakaverinsa kanssa, ja piristyi silmissä. Hevonen tuntuu olevan muutenkin virkeä ja letkeä, enkä ole huomannut jalassa mitään erityistä jäykkyyttä. Lihaksia sillä on lähtenyt tosi paljon erityisesti selästä ja takaosasta, onhan se seissyt yli kaksi kuukautta liikkumatta, ja se näkyy kyllä sen kropassa. Valitettavasti. Iso työ on siis vielä edessä päin, kun aletaan kasvattamaan kuntoa ja lihaksia takaisin. Kun päästäisiin sinne asti ensin...

Nousin ensimmäistä kertaa Fanin kyytiin viime viikolla juteltuani Fania hoitaneen eläinlääkärin kanssa, ja saatuani luvan aloittaa kävelytyksen selästä käsin. Fiilikset oli korkealla - hevonen oli ollut suorastaan riemuissaan pelkistä talutuskävelylenkeistä ja ajattelin, että Fani saa hieman aivotyöskentelyä jos otan selästä käsin käyntiä. Hevonen käveli rennon letkeästi ympäri pihapiiriä ja minä olin onnellinen - kahden kuukauden jälkeen oman hevosen selkään nousu tuntui kuin kotiin olisi palannut pitkän reissun jälkeen.

Alamäki alkoi jossain kohtaa viikkoa kun tajusin, ettei Fani ole oma itsensä. Kun yritin ratsastaessa kerätä ohjia ja hakea tuntumaa, hevonen muuttui ja tuntui, kuin olisin ratsastanut suossa. Fanin ilme oli hapan, se ei halunnut edetä, eikä halunnut tuntumaa. Kun annoin ohjan vapaaksi hevonen lähti kävelemään rennosti korvat hörössä eteenpäin. Silloin minuun iski flashback keväältä ja tiesin heti mistä on kyse. Hevosen vatsa on kipeä taas.

Tiedossahan se oli, että Metacam-kuuri ei tee hyvää vatsalle, varsinkaan sellaiselle joka oli keväällä vielä vuotanut haavoista. Jotenkin vaan toivoin, että Peptizolen ja Antepsinin syöttö samanaikaisesti Metacamin kanssa olisi pitänyt vatsan kunnossa. Ja niin toivoi eläinlääkärikin. Väärässä oltiin.

Olo on tosi turhautunut ja turta, väsyttää. Takki ja kukkaro alkavat olemaan tyhjiä. Yritän kerätä voimia ja jaksamista Fanin kanssa vietetystä ajasta ja muistellen hyvin menneitä treenejä. Kun tuo maailman suloisin otus työntää turpansa taskuuni ja hamuaa nameja, hamuaa hiuksiani kun harjaan sen jalkoja, katsoo ilmeellä josta tiedän - se rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Yleensä päivät menevät murehtiessa, kunnes pääsen tallille. Tarhoille päästyäni minua on vastassa iloisesti hörisevä Fani, ja sillä sekunnilla unohdan murheeni. Illalla sänkyyn mennessä ne palaavat taas.

Mutta ei - en vaihtaisi päivääkään pois vaikka rankkaa onkin ollut. Ja rankkaa on edelleen, tulee varmasti olemaan vielä tovi. Tiedän ja toivon että tästä vielä noustaan, vaikka alamäki onkin ollut pitkä ja pohja tuntuu loputtomalta. Koitan pitää lipun korkealla ja miettiä, että kyllä me täältä noustaan ja näytetään mihin me pystytään. Onni on maailman ihanin mies joka jaksaa tukea minua, sisko ja ystävät joka jaksavat kuunnella vuoroin itkuani ja vuoroin nauruani, ihana tallinomistaja joka auttaa meitä kaikilla tavoin ja ymmärtää tuskani, tallikaverit joilta saan parasta mahdollista vertaistukea sekä tietysti täydellinen Fani, jonka vuoksi kerään itseni joka aamu, pystytän kaatuneet seinät uudelleen ja jaksan seuraavaan päivään. Jonka vuoksi menisin vaikka kuuhun ja takaisin.

Kiitos että olette olemassa <3

Kiitos että olet olemassa <3