Kirjaimellisesti. Siis omistajalla. ei hevosella (luojan kiitos).
Hevosella menee toistaiseksi hieman paremmin kuin omistajallaan. Ei se ihan oireeton vieläkään ole - vaikka pääsääntöisesti meidän treenit ovat lähteneet käyntiin hyvällä draivilla, tulee ajoittain hetkiä joissa Fani reagoi sille omituisilla tavoilla. Se protestoi, mitä se normaalisti tekee vain silloin kun annan sille epäselviä apuja tai en osaa ratsastaa sitä oikein. En varmasti osaa nytkään, mutta protestointi on selkeästi merkki myös jostain muusta, kireistä paikoista tai kivusta. Tässä tapauksessa epäilen, että pitkä sairasloma on tehnyt jumeja sen kroppaan. Onneksi ensi viikolla siihen saadaan helpotusta, kun eläinlääkärimme suosittelema hevoshieroja tulee käsittelemään Fanin.
Hieronnan tarpeessa olisi myös omistaja/ratsastaja/kaiken tämän huvin rahoittaja, jonka niskat ovat tällä viikolla kärsineet äärettömän kireää olotilaa. Pää on särkenyt jo puolessa välissä työpäivää, buranan voimalla on kipu hellittänyt mutta olo on silti pökkelö koko päivän. Mutta siihenkin on luvassa pian helpotusta, kun neljännesvuosisadan ylittäneenä saan (toivon mukaan lahjaksi) uuden sängyn ja uudet tyynyt sinne. Simply as that.
Mutta se, mihin en ole vielä helpotusta löytänyt, on se mitä tapahtuu kirjaimellisesti korvieni välissä. Ajatusten maailmassa, aivojen syöverissä. Olen kärsinyt aina tietynlaista yliajattelemisen tautia. Olen ihminen, joka miettii liikaa ennenkuin tekee, ja se vaikuttaa hirveästi suorituksiini myös ratsailla. Vanhemmiten itsesuojeluvaistoni on kasvanut pienen vuoren verran, ja yksi syy miksi Fani meille ostettiin oli sen kiltti ja rauhallinen luonne - minun vuorekseni. Turvallinen, vankka, horjumaton vuoreni. Mutta mitä pitää tehdä sitten kun se vuori alkaakin horjua?
Fani on sekoitus trakehneria, täysiveriverta sekä holsteinia. Se on kiltti, äärettömän kiltti, mutta terävä ja hyvin arvonsa tunteva hevonen. Se ei ole sellainen perusruuna jolle "kaikki käy", vaan se tietää rajansa ja on äärimmäisen herkkä reagoimaan kaikkeen. En ole aiemmin ikinä tavannut ruunaa, joka ilmoittaa satulahuopansa olevan satulan alla rytyssä, mutta Fani ilmoittaa. Ja se ilmoittaa sen heiluttelemalla päätään, jumittamalla keskellä maneesia tai mitä se sillä hetkellä keksiikään tehdä. Ei auta kuin tulla alas selästä, sovittaa paketti selkään uudestaan ja kokeilla, joko nyt mentäisiin. Tallinomistaja kerran sanoikin, että Fani on kyllä sellainen herkkisruuna, puhui kyllä ihan totta.
Kaiken sairastelun ja sairaslomailun aikana olen oppinut tuntemaan ruunani paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olen oppinut tunnistamaan sen ilmeistä ja eleistä paljon, ja voin sanoa, että alan tuntemaan sen jo kuin omat taskuni. Meillä on ne omat jutut, pienet jutut joita me tehdään päivittäin. Namihetket, rapsutteluhetket, treenihetket, hengailuhetket. Ne on niitä meidän omia juttuja joita me tehdään Fanin kanssa päivittäin.
Mutta myös Fani on oppinut tuntemaan minut, kaikkine vahvuuksineni ja heikkouksineni. Se on oppinut huomaamaan, että asetan tiettyjä rajoja jotka ovat sen parhaaksi mutta joita sen tulee noudattaa, päivittäin. Meillä ei selkäännoustessa oteta askeltakaan, ei riehuta liinan päässä eikä norkoilla karsinanovelta viereiseen karsinaan. Ne on niitä asettamiani sääntöjä, niitä minun vahvuuksiani, rajoja rakkaalle ystävälleni.
Fani on kuitenkin oppinut heikkouteni myös. Se on huomannut, kuinka jännitän sen reaktioita ratsastaessa, miten se reagoi apuihini ja miten se liikkuu. Kuinka jännitän, miten sen jalka kestää treeniä ja kuinka varon ratsastamasta tiukkoja käännöksiä. Se on oppinut huomaamaan kropastani ja sen jännittyneisyydestä, miten yliajattelen koko ajan sen selässä. Ja se reagoi, niinkuin hevosen kuuluukin reagoida. Ei rajusti, mutta tarpeeksi jotta se saa itseluottamukseni pohjamutiin.
Valmentajani eilisessä valmennuksessa kiteytti meidän ongelmat hienosti tunnin aikana kutakuinkin näin:
"Teillä on kaikki oikein hyvin, kun lakkaat miettimästä mitä voi tapahtua, jännittämästä reaktioita joita et edes tiedä tuleeko. Keskity tekemiseen, ratsasta hevosta miettimättä sen historiaa tai taustoja.
Anna sille tilaa liikkua, nauti ratsastamisesta, elä sen kanssa siinä hetkessä!"
Onneksi meillä on mahtava valmentaja, joka kasvattaa itseluottamukseni takaisin joka kerta kun astelee maneesiin. Ja samalla kun hän kasvattaa omaa itseluottamusta, hän kasvattaa sitä myös hevoselle. Ikäänkuin hän kertoisi Fanille joka kerta, että luota meihin, kyllä sä voit tehdä näitä juttuja ja kaikki on hyvin. Nyt voi tuntua vaikealta mutta kyllä se siitä helpottaa. Ja Fani antaa aina niillä tunneilla itsestään sataprosenttia, niinkuin minäkin.
Eilen maneesista talliin palasi korvista hännänpäähän märkä hevonen, punaposkinen ja hikinen ratsastaja ja kaksi onnellista, itseensä tyytyväistä persoonaa jotka puhalsivat yhteen hiileen ja rakensivat yhteistä luottamusta. Kyllä me tästä yhdessä selvitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti