#44 Mitä se vaatii, että unelmista tulee totta?

Lyhyesti ja ytimekkäästi voisin vastata: pirusti töitä. Ajattelin kuitenkin avata tätä hieman.

Sain inspiraation tähän postaukseen Ruuhkavuosiratsastajan blogista, kun hän kirjoitti aiheesta joka on minuakin mietityttänyt monesti ja sivuutti samalla aihettani. Olen suunnitellut jo aiemmin kirjoittavani tällaisen omatarina-tyyppisen postauksen aiheesta mutta postauksen toteutus on odottanut sopivaa mielentilaa ja inspiraatiota. Nyt sen kuitenkin sain, ja aion kertoa teille minun näkökulmastani, mitä se vaatii että unelmat toteutuu.

Olen ollut aina vähän hemmoteltu lapsi. Sellainen, joka ei joutunut kovasti taistelemaan tai tekemään töitä asioiden eteen. Joo, jouduttiin me siivoamaan kerran viikossa huoneemme ja käyttämään koiraa ulkona, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna me päästiin siskoni kanssa aina aika helpolla kaikessa. Rahaa saatiin kun tarvittiin, vaatteita shoppailtiin usein ja käytiin ulkomaanmatkoilla. Elämä oli tosi helppoa lapsena. Ei tarvinnut murehtia että riittääkö rahat, kun vanhemmat maksoivat kaiken. Vanhemmat ajoivat uusilla autoilla ja asuttiin lähes kartanon kokoisessa talossa. Kaverit oli kateellisia kun meillä oli poreallas. Minulle se oli arkipäivää silloin, että illalla voi pulahtaa poreisiin rentoutumaan. Voi että, joskus kaipaan noita aikoja.

No yhtä asiaa meille ei ostettu, se oli oma hevonen. Ei ostettu, vaikka käytettiin siskon kanssa kaikki mahdolliset keinot huutoraivareista kiristyksen kautta itkukohtauksiin että oltaisiin saatu vanhempien päät käännettyä. Ei hyvällä, ei pahalla, ei ostettu. Koin mieletöntä epäoikeudenmukaisuutta, kun ratsastuskaverit saivat omia hevosia ja pääsivät valmentautumaan ja kilpailemaan. Vanhemmat eivät vuosienkaan jälkeen taipuneet ja jo nuorena päätin, että tavoittelen ja elän elämääni kohti yhtä unelmaa - omaa hevosta. Tietysti nuorena asiaa katsoi vaaleanpunaisten linssien läpi sokeana ja tietämättömänä elämän todellisia prioriteetteja, mutta unelma on silti säilynyt läpi vuosien.

Kun muutin pois lapsuudenkodista, arki oli tosi rankkaa. Todellisuus iski vasten kasvoja kun vanhempien kukkaro ja täysinäinen jääkaappi ei ollutkaan enää arkipäivää, vaan piti itse selviytyä ja hankkia tienestinsä, ruokaa jääkaappiin ja rahaa laskuihin. Silloin sain käyttööni suhteilla kivoja hevosia, pääsin treenaamaan ja kilpailemaan, ja silloin jo tiesin että tää on mun juttu. Pitkät päivät kisareissuissa, illat valmennuksissa ja tallilla, hevosenhajuiset vaatteet eteisessä.

Jossain kohtaa opiskeluiden ja töiden ohella ratsastus alkoi käymään voimille. Tuntui, että joutui joka aamu pakottamaan itsensä ylös sängystä kun oli niin poikki edellisestä päivästä. Rahat oli tiukilla (ja toisinaan lähes loppu), työ -ja koulupäivät venyivät helposti kymmenen tuntisiksi, henkisesti olin aika poikki. Oli pakko sanoa stoppi harrastukselle, sille asialle mitä eniten maailmassa rakastin. Muistan silloin itkeneeni ääneen että voi video kun voittaisi lotossa, niin en menisi enää koskaan kouluun tai töihin, ja ratsastaisin loppuelämäni vaan. Kornia sanoa näin, mutta onneksi en voittanut.

Vuodet vierivät ja elämä tasoittui. Opin jopa hetkellisesti elämään ilman rakasta hevosharrastusta. Täytin tosin elämäni siinä kohtaa pienemmillä nelijalkaisilla ja kasvatustoiminnalla (lue siitä lisää täältä). Olen aina ollut sellainen ihminen, ketä ei vaan viihdy neljän seinän sisällä villasukkia kutoen. Ehkä senkin aika tulee vielä joskus, sitä odotellessa. Valmistuin korkeakoulusta ja sain vakituisen työpaikan. Hetken oli vähän helpompi hengittää.

Elämä muuttui taas kerta heitolla, kun tapasin elämäni rakkauden. Siis sen kaksijalkaisen rakkauden, jonka kanssa arki helpottui kovasti ja elämään tuli aivan uutta sisältöä, sellaista mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Pikku hiljaa ajatus hevosten pariin palaamisesta hiipui mieleeni, ja ihana mieheni kannusti minua tekemään niin. Ihana Mikko, joka on kannustanut minua niin etten tiedä onko ketään ikinä ennen kannustanut ja rohkaissut minua niin paljoa.

Ei aikaakaan, kun ajoimme katsomaan ensimmäistä kertaa tulevaa omaa hevostani Tuusulaan. Muistan kuinka liikuttunut olin jo menomatkalla pelkästä ajatuksesta. Vuodet vierivät mielessäni ja muistelin niitä hetkiä, kun luulin ettei tää elämä helpota ikinä. Kuinka se oma hevonen tuntui välillä niin kaukaiselta ajatukselta että usko unelmaani oli vähällä hiipua. Mutta ne vuodet, ne vaikeat vuodet olivat työtä unelman eteen. Niinä vuosina keräsin rahaa, tein paljon töitä, säästin ja kituutin, että unelmasta joskus tulisi totta.

Ja niin siinä kävi, 1.2.2015 pienen tytön unelmasta tuli ison tytön toteutunut unelma. Se tuntui vähintään yhtä hyvältä kuin voittaa lotossa, ehkä paremmaltakin. Kun on tehnyt kovasti töitä unelmiensa eteen, ja se unelma vihdoin toteutuu. Kun sai laittaa oman allekirjoituksen kauppakirjoihin, taluttaa hevosen kuljetuskoppiin ja todeta, että siellä se nyt on, mun oma hevonen.

Ei elämä helpoksi tai ruusuilla tanssimiseksi hevosen omistamisen myötä muuttunut, päin vastoin. Meillä kun ensimmäinen puoli vuotta oli oikeastaan enemmän tai vähemmän sairastelua ja isoja eläinlääkärilaskuja. Murhetta ja huolta rakkaasta ystävästä. Vasta-alkanutta hevosenomistajaa koeteltiin ja tietotaitoa piti kerryttää tehokkaasti. Kertaakaan en silti ole miettinyt että olisiko elämä ollut helpompaa tai parempaa ilman Fania. Tiedän ettei ole. Se on ollut unelmieni täyttymys kaikkine ongelmineen, ja on sitä edelleen. Joka päivä kun saan kääntää auton nokan kohti tallia, pieni hymy puskee huulille. Tämä on sitä toteutunutta unelmaa.

Hymyilytti silloinkin, kun oli vähän rankkaa (kuva kesältä)!