Erikoispostaus 1: Historian havinaa

Ennen kuin alan kirjoittamaan teille pitkiä analyysejä tämän viikon valmennuksista, ajattelin kirjoittaa ensimmäisen erikoispostauksen blogiin. Ajattelin valaista teille ketä täällä ruudun takana kirjoittelee ja mistä olen päätynyt tähän hetkeen missä nyt olen. Toivottavasti teitä kiinnostaa tämä aihe, pahoitteluni jo valmiiksi pitkää tekstiä :)

Synnyin lokakuussa 1990 Loimaalla. Olen esikoislapsi, ja isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi, joten luonnollisesti sain paljon huomiota niin vanhemmilta kuin isovanhemmiltakin lapsuudessani. Äitini nuoremmat sisarukset harrastivat 1990-luvulla ratsastusta ja hevosia, ja heillä oli omistuksessa hetken aikaa oma hevonenkin. Pääsinkin ratsastamaan kyseisellä Naksu-ruunalla tiettävästi ollessani vasta pari vuotias, joten ensi kosketus hevosiin tapahtui hyvin nuorena. Kasvoin isovanhempieni koirien keskellä, ja opin tosi nuorena jo olemaan koirien kanssa joten ei ihme että olen "kasvanut kiinni" koiriin. Omia koiria minulla on ollut vuodesta 2009.

minä ja samana vuonna syntynyt collie narttupentu Ada :)

Pääsin välillä talutusratsastuksiin ollessani 3-5 vuotias, kun tätini otti minut mukaan tallille. Kun vähän kasvoin, alkoi kiinnostus hevosharrastusta kohtaan lisääntymään. Olin tietääkseni 7-8 vuotias kun aloitin ratsastustunnit Peltolan tallilla, jossa tätini toimi silloin ratsastuksenopettajana. Samaan aikaan (vuonna 1993 syntynyt) pikkusiskoni aloitti tunnit. Me käytiin siskon kanssa yhdessä tallilla yli kymmenen vuotta. Peltolan tallilla kävimme monen monta vuotta, kunnes vaihdoimme Loimihakaan. Siellä jatkoimme tiiviisti tunneilla ja pääsimme kisaamaankin tuntihevosilla. Kävimme välillä Ypäjän hevosopiston ratsastuskoulussa tunneilla, jossa pääsimme mukaan valmennusryhmään. Silloin kehityin ratsastajana paljon, mm. Laura Porthanin taitavassa opetuksessa.

Kun sain mopokortin kuljettiin yhdessä mopolla melkein 20 km matka tallille siskon kanssa

Ypäjällä reissaaminen alkoi käymään raskaaksi ja päätimme palata Loimihaan tunneille. Loimihaassa saimme siskoni kanssa yhteisen ensimmäisen vuokrahevosen, Helurin Tuulian. Se oli kiltti mutta kuumahko suomenhevostamma, jonka kanssa saimme puuhailla kaikkea mukavaa. Harmiksemme vuokraus jäi kovin lyhyeksi, kun tamma loukkasi jalkansa. Sittemmin aloin vuokraamaan tallilla asuvaa hannovertamma Celiniä, jonka kanssa tulin hyvin juttuun. Siskollani oli myös vuokrahevonen ja ratsastimme aina yhdessä. Vuokraussuhde Celinin kanssa loppui, kun aloin kirjoittamaan ylioppilaaksi ja kirjoitukset veivät kaiken aikani. Silloin pidin elämäni ensimmäisen tauon ratsastuksesta, tosin sitä taukoa kesti vain muutaman kuukauden. Kun kirjoitukset oli ohi, halu hevosten pariin palasi äkkiä.

hannover-tamma Corduba "Celin"

Lapsuuteni oli onnellinen ja tiiviissä, läheisessä perheessä olo oli turvallinen. Kuitenkin lapsuuttani varjosti tietynlainen katkeruus siitä, ettei meille koskaan ostettu omaa hevosta. Meitä kuskattiin valmennuksiin, maksettiin kalliit tunnit ja varusteet, mutta omaa hevosta ei ostettu. Myöhemmin olen asian yli päässyt, mutta varsinkin murrosiässä se oli kova pala purtavaksi. Ypäjän ajat olivat kaikista rankimmat, kun valmennusryhmämme muut jäsenet saivat omia hevosia ja meillekin kehotettiin sellaiset hankkimaan. Olen hieman tavallista varakkaammasta perheestä, ja tästä syystä en nuorempana ymmärtänyt, miksei vanhempamme voineet ostaa meille omia hevosia. Raha olisi kyllä riittänyt. He olivat kuitenkin tehneet periaatepäätöksen, ettei meille sellaisia hankita. Silloin jo lapsena päätin, että vaikka mikä tulisi, hankin itselleni oman hevosen jonain päivänä. Sellaisen hevosen, mistä olen aina haaveillut. Näin aikuisiällä olen ymmärtänyt ja hyväksynyt vanhempieni päätöksen, ja toteuttanut myöskin unelmani.

Kirjoitettuani ylioppilaaksi pääsin opiskelemaan kotipaikkakunnalle ammattikorkeakouluun liiketaloutta. Ihme ja kumma, sillä sen ajan mikä olisi pitänyt käyttää pääsykokeisiin lukemiseen käytin ratsastamalla uutta hevosta, Komun Kasperia. Kassu oli suomenhevosruuna, jonka sain käyttööni sen omistajan työharjoittelujaksojen ajaksi. Kassu olikin minulla käytössä yhden kauden, ja valmentauduin ja kisasin sillä kouluratsastuksessa tiiviisti sen kesän ja alkusyksyn. Kassu palautui syksyllä 2009 omistajalleen ja jäin toimettomaksi. Tätä tosin ei kestänyt kauaa, kun päätin palata takaisin ratsastuskouluoppilaaksi.

Komun Kasperi, sh-kuninkaalliset 5.9.2009

Tällä kertaa jatkoimme siskoni kanssa yhteistä harrastusta Huittisissa Tuorin Ratsutilalla. Paikka oli entuudestaan jo vähän tuttu, kun olimme olleet siellä ratsastusleirillä joskus 2000-luvun alkupuolella. Pääsimme joka kesä ratsastusleirille lapsena, olimme kolmena vuonna peräkkäin Tammelan Ratsutallilla, jonka jälkeen olimme Tuorilla. Ratsastusleirit oli parasta mitä 12 kesäinen heppatyttö saattoi toivoa, kesän kohokohta :) Joka tapauksessa Tuorilla pääsimme valmennusryhmään ja taitavien opettajien Jutan ja Lauran silmien alle. Siellä opin myös valtavasti lisää, pääsin eroon hyppykammostani ja ratsastin ensimmäisiä Helppo A-tasoisia ratojani.

sh-ruuna Viivin Komeetta, seurakisat He A:2 15.5.2011

Ratsastuskouluvuodet saivat väistyä pysyvästi, kun kuvioihin tuli jälleen uusi suomenhevonen. Tällä kertaa sain käyttööni Satulaseppien omistaman suomenhevostamma Hopea-Naskalin. Hope jäi minulle käyttöön tätini jäljiltä, ja Hopen kanssa pääsin valmentautumaan lisää niin koulussa kuin esteilläkin. Ratsastin Hopea melkein 1,5 vuotta kunnes päätin lopettaa. Syy lopettamiseen oli se, että ajoin itseni melkein loppuun. Opiskelin täysipäiväisesti ammattikorkeassa, tein koulun ohella töitä lähes päivittäin ja sen lisäksi ratsastin ja valmentauduin Hopen kanssa. Kotona oli kaksi koiraa, jotka kaipasivat lenkkeilyä ja huomiota. Kun päivät alkoivat venymään 12-14 tuntisiksi, alkoi oma jaksaminen olla kortilla. Opin tosi paljon itsestäni ja omasta jaksamisestani noina aikoina. Opin, ettei itseä saa viedä niin äärirajoille kuin silloin vein. Ihme, että jaksoin niinkin kauan tuollaista elämää.

sh-tamma Hopea-Naskali, tätä tammaa on aika ajoin ikävä.

Ratsastustaukoni piti kestää vain muutaman kuukauden, mutta lopulta tauosta tuli lähes puolitoista vuotta pitkä. En harrastanut hevosia juuri ollenkaan, enkä edes käynyt niitä katsomassa. Keskityin saamaan opinnot valmiiksi, ja pääsin kokopäiväisesti työskentelemään yritykseen jossa olin myös ollut opintojeni ohella. Keskityin koiriini ja tein elämäni ensimmäisen pentueen kenneliini. Toisinaan kaipasin hevosia, mutta suurimmaksi osaksi koirat ja työt veivät aikani niin, ettei tarvinnut paljoa haaveilla ratsastusharrastuksen uudelleen aloittamisesta.

Monien sattumien ja suorastaan kohtalon kautta tapasin nykyisen mieheni Mikon kevättalvella 2014. Syksyllä 2014 muutin Tampereelle ja herättelin ratsastusharrastustani eloon taitavan esteruunan kyydissä. Vuokrailin muutaman kuukauden ruunaa, kunnes loukkasin tapaturmaisesti selkäni sen selässä vuodenvaihteessa. Olin selkäni takia liikuntakiellossa melkein kuukauden, mutta se kuukausi oli kaikkea muuta kuin lepoa... Tammikuussa 2015 kävin koeratsastamassa Fania, kyllä, kipeän selkäni kanssa. Koeratsastuksissa pystyin ratsastamaan aina kierroksen ravia ja sitten piti taas kävellä. Ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen Mikko joutui melkein kantamaan minut autosta kotiin. Selkäni oli niin kipeä. Pelkäsin, miten selkäni paranee, mutta päätin ottaa riskin ja ostin Fanin. Selkä parani levolla, hieronnalla ja fysioterapialla, eikä ole onneksi sen jälkeen vihoitellut.

Helmikuun ensimmäisenä päivänä haimme ystäviemme kanssa Fanin kotiin. Se päivä oli ehdottomasti tähän astisen elämäni yksi onnellisimpia päiviä, ei ole kovin montaa kertaa ollut että olisin itkenyt onnesta mutta tuolloin itkin. Yli 15 vuoden unelma oli totta, ensimmäinen oma hevonen. Oma hevonen, josta olin kaikki ne vuodet lapsena ja nuorena haaveillut. Ja jotenkin se oma hevonen tuntuu nyt vielä paremmalta, kun sitä ei kukaan minulle ostanut vaan ostin sen itse itselleni. Jokainen hetki Fanin kanssa tuntuu niin hyvältä, kun tiedän, että olen saanut sen itse aikaan. Kova työ palkitaan, ja nyt se palkinto on tässä, Fani :) Kiitos siitä kuuluu tietysti omalle miehelleni, joka kannusti minua tässä projektissa ja tukee minua edelleen päivittäin.

Toivottavasti jaksoitte lukea vaikka postauksesta tuli pitkä ja toivottavasti aihe kiinnosti teitä! Erikoispostauksien aiheita saa ehdottaa, toteutan näitä mielelläni aina välillä :) Hyvää pääsiäistä!

Onnellinen hevosenomistaja 1.2.2015 :)